Kaikilla lapsia! (rv 13+4)

Eilen kävi hauska sattuma, kun juttelin ystäväni kanssa puhelimessa; hänkin kertoi olevansa raskaana ja vain kuukauden meistä etuajassa! 

Enpä olisi uskonut, me ollaan kuitenkin oltu ihan aktiivisestikin tekemisissä mutta ei kai vaan ole tullut puheeksi :) On toisaalta tosi helpottavaa, etten olekaan tämän tilanteeni kanssa ihan yksin vaan nyt ystäväpiiriin alkaa tulla vauvoja sitten enemmänkin. Tähän mennessähän niitä ei olekaan ollut; siksi tämä vauvaviidakko on ihan tutkimaton osa-alue minun elämässäni.

Tapasin tässä lähipäivinä toisenkin ystäväni, joka asuu useamman sadan kilometrin päässä, emmekä siis näe kovin usein, vaikka puhelimessa tuleekin juteltua ihan kohtuullisesti.

Seuraava aihe tulee varmasti olemaan äiti-ihmisten kesken melkoinen tabu, mutta kirjoitan siitä silti mieluummin tänne blogiin kuin pahoitan henkilökohtaisesti kenenkään mieltä. 

Tällä ystävälläni on siis parivuotias tenava, jonka olen nähnyt usein ennenkin, mutta silloin se on ollut vielä niin pieni että juuri ei ääntä lähtenyt ja liikkuminen käsitti lähinnä pyörimisen selältä vatsalleen.

Olen aina pitänyt tätä ystävääni kovin järkevänä ja tasapainoisena ihmisenä, mutta nyt oli kyllä jo leuka loksahtaa kun seurasin häntä ja lasta.

Ensinnäkin mä luulin, että hän jättäisi lapsen vallan pois reissusta, kun puhetta oli että onpas kiva nähdä kun saadaan vihdoinkin jutella ihan rauhassa ajan kanssa. No, kuinkas ollakaan, sieltä se tenava työnnettiin ensimmäisenä ovesta ja revittiin vaatteet läjäksi tuohon keskelle käytävää.

Sitten se vapautettiin olohuoneeseen, eikä mennyt puolta minuuttia kun ensimmäinen kaukosäädin oli kaikilla kaksivuotiaan voimilla heitetty päin seinää - tässä vaiheessa äidin kommenttina että "hupsis, eihän se ollut sun puhelin?". 

Keitin toki kahvit ja kyselin kuulumisia, mutta koko vierailun aikana ei tainnut ystäväni suusta tulla yhtäkään kokonaista lausetta. Hän tuijotti sitä jokapaikkaan tunkevaa kersaa, keskeytti juttunsa ihan välittömästi kun ipana päästi pienenkin äänen ja lykkäsi jatkuvasti kersalle käteen ihan kaiken irtaimiston leikittäväksi mitä käsiinsä löysi. 

Eli käytännössä se ipana siis kirkui, ja todellakin kirkui taukoamatta koko tunnin ajan mitä he olivat tässä sisällä. Ystäväni reaktio oli vain että "siitä on tullut vähän äänekäs".

No on joo.

Seuraavaksi karvat nousi pystyyn päästessämme aiheeseen lapsi ja lemmikit. Tai tarkemminkin lapsi ja koira.

Meillähän on koira, maailman kiltein pieni seurasesse, joka ei tekisi pahaa kärpäsellekään koskaan. On tullut kaikkien kanssa aina loistavasti toimeen, kiltti kuin mikä ja poistuu paikalta ihan itsenäisesti jos tilanne alkaa ahdistaa. 

Tämä kääpiö sitten tietenkin ensimmäisenä kävi käsiksi koiraan kun se ovesta sisälle tallusti ja minä toki oletin että osaa käyttäytyä kun heillä kotonaankin on koira, vieläpä nelinkertaisen kokoinen verrattuna tähän meidän puudeliin.

Sanoin kyllä ystävälleni että katsoo vähän kakaran perään, koska meidän koiralle sattui juuri edellisenä päivänä pieni haaveri, jonka seurauksena takapäässä oli muutama pieni mutta kipeä haava. Joka oletettavasti siis aiheuttaa koiralla sen, ettei se halua sinne koskettavan ollenkaan. 

No, kersa siis koiran kimppuun ja minä kuvittelin tottakai että äiti pysäyttää tämän ennen kuin se on siellä persvilloissa kiinni - vaan ei. Koira lähtee sutimaan hysteerisenä ympäri kämppää, mukula roikkuu hännässä vatsallaan perässä ja äiti käskee minun komentaa koiraa.

Otin sitä penskaa sitten kädestä kiinni ja revin irti koirasta samalla, kun yritin ystävälleni selittää, että ei kai hänkään nyt voi oikeasti olettaa että tuollainen vajaa metrinen hukkapätkä pistää talon säännöt ihan sekaisin ja vie (kipeän) koiran paikan jo kyläreissulla?

Mutta kyllä vaan voi. Katsokaas kun heillä on ihan alusta saakka opetettu että koira väistää lasta ja koira häipyy aina paikalta ja koira heitetään sitten vaikka pihalle, jos pikku purjopetteri haluaa esimerkiksi mennä repimään sitä hännästä kesken ruokailun tai jotain. 

Siinä vaiheessa jäin oikeasti jo tuijottamaan varmaan ihan idiootin näköisenä, koska en olisi voinut ikinä kuvitellakaan että se entinen fiksu, järkevä ja hevos- sekä koiraharrastaja itsekin sulattaa aivonsa noin pahasti sitten kun ensimmäinen kersa on puskettu pihalle. 

Sama tilanne tapahtui myöhemmin ulkona, kun lapsi työnteli omia vaunujaan tuossa pihalla ja tuli kolme kertaa ihan suoraa minua päin; tähän ystäväni tokaisi, että väistäisitkö sitä lasta, kun sillä nyt ei koordinaatio ole vielä ihan kohdallaan.

Ok, miten se sen koordinaation koskaan oppisikaan, jos aina pedataan esteetön kulkuväylä joka paikkaan ja lakaistaan roskatkin tieltä, ettei pikkuihminen vaan kompastu??

Nyt meni kyllä sen verran usko ihmisiin, että sanoinkin miehelleni hänellä olevan täydet valtuudet antaa mojovaa avaria, jos mulla alkaa päässä heittää samalla tavalla joulun tienoilla.. 

Toki kasvatustapoja on monia, mutta jos jo kaksivuotiaana lapsi keskeyttää kaiken keskustelun kirkumisellaan välittömästi, saa kohdella eläimiä ihan miten tahansa, repii kaiken irtaimiston alas ja leikkii millä tahansa (kuten esimerkiksi mun läppärillä; alkoi paukuttaa näppäimistöä, johon sitten sanoin että se puolentoista tonnin kone voidaan nyt jättää tästä hommasta pois, jolloin äiti vastaa että "joo, kaikki kannattaakin siirtää pois mihin se lapsi ei saa koskea" - eli lasta ei siis saa kieltää mistään…?), niin voin vaan kuvitella mitä tuollainen huligaani on vanhempana.

En toki ole mikään ekspertti itsekään, eihän minulla vielä niitä lapsia ole, mutta jotenkin silmissäni näen tämän lapsen kohdalla ihan samanlaisen tulevaisuuden kasvatuksesta päätellen, kuin tuolla naapurin kersalla. Sekin on saanut aina kaiken tahtonsa läpi ja on nyt tosiaan viisivuotiaana niin kamala, ettei sen kanssa halua olla edes omat isovanhemmat...

Ällöttävän pitkä postaustauko ja ultrakuulumisia (rv12+3)

Hiphei, täällä ollaan taas!

Mä en oikein edes tiedä että miksi en muka ehtinyt koskaan kirjoittaa mitään, vaikka myöntää täytyy, että varsinkin viimeiset kouluviikot ennen lomaa olivatkin aikamoista tervanjuontia.
Neuvolassa mitattiin hb, joka oli tädin mukaan sillä hetkellä oikein optimaalinen ja kehuttavan hyvä, 145. Se ei kuitenkaan estänyt minua valittamasta väsymystä, johon en tosiaan saanut oikein mitään konkreettista apua.
Meillä oli viimeiset kouluviikot nyt viime- ja toissaviikolla ja toissaviikon tiistaina sitten viimein luovutin ja soitin neuvolaan saadakseni edes muutaman päivän lomaa. Sainkin sen viikon loppuun ja käskyn sitten heti maanantaina takaisin, jos olo ei ole muuttunut.
Oireena siis pelkkä väsymys, ihan koomaava väsymys, joka ei helpottanut yhtään millään. Vitamiinit otin päivittäin, söin hyvin ja terveellisesti, liikuin säännöllisesti, menin aikaisin nukkumaan ja lepäsin muutenkin päivällä jos oli mahdollista.
Vaan ei, ei auttanut.

Viime maanantaina siis soitin uudelleen neuvolaan ja tällä kertaa sieltä vastasi vanhempi (ja mielestäni se mukavampi) terveydenhoitaja, joka antoi minulle ajan samalle päivälle ja sanoi haluavansa nähdä minut ihan konkreettisesti ennen kuin kirjoittaisi lisää sairaslomaa.
Menin sitten käymään ja muuta tällä terkkarilla ei ollutkaan mielessä kuin se hb'n mittaaminen uudelleen. Ja hyvä niin, nyt oli arvo pudonnut jo lukemaan 111, joka terkkarin mielestä täysin selittikin sen tuskaisen väsymyksen. Olen kuulemma "tottunut liian hyvään hemoglobiiniin", joten noinkin raju notkahdus tuntui sitten kunnolla.
Sain rautakuurin ja käskyn mennä nukkumaan.

Tänään sitten tuossa aamulla mieheni totesi, ettei muista minun nukkuneen moneen kuukauteen näin pitkään (heräsin vasta puoli 10), saati pysyneen hereillä vielä iltakahdeksan jälkeen. Lisäksi häntä kummastutti, kun minä pyysin kahvia, joka tähän mennessä on jäänyt aamuisin juomatta.
Ja todellakin - nyt alkaa olo tuntua jo ihan ihmismäiseltä taas uudelleen! En voi vieläkään sanoa olevani mitenkään ihmeellisen pirteä, mutta luin kirjaa eilen illalla ihan oikeasti puoli yhteentoista, enkä edes herännyt siihen että mies kiskoo sitä posken alta kun olen sammunut taas kesken kaiken.
Olen saanut nukuttua (muutamaa vessakäyntiä lukuunottamatta joka yö) ihan täydet unet ja ihan oikeasti voin jopa sanoa herääväni pirteänä.
Jaksan taas käydä lenkillä ihan siksi että se on kivaa, en siksi että se on pakko. Alkaa tämä elämä tuntua taas ihan elämisen arvoiselta! :)
Vielä on pitkä matka siihen että olen oikeasti pirteä aamusta iltaan, eikä se hehkeä keskiraskaus nyt varmaan vielä huomenna ala, vaikka viikkojen puolesta ollaankin jo siellä. Mutta parempaan pin jatkuvasti!

Siinä varmaan osasyy tähän pitkään bloggaustaukoon, kuten siinäkin, että nyt on hevosasioiden kanssa ollut ihan hirveää säätämistä - jos en ole ollut selässä, olen vääntänyt aitatolppia, maalannut tallia, tehnyt satulakauppoja, soitellut valmentajille, pitänyt ratsastustunteja ja metsästänyt aitatarvikkeita.
Lopun ajan olenkin sitten nukkunut. Että hyvää lomaa koulusta ja tervetuloa kotiin työleirille - heinätyöt vielä odottaa, eikä peltojakaan ole tänä vuonna kuin 5, alaltaan varmaan jotain kuutisen hehtaaria.
Kysyn vaan, että mahdanko päästä koko souviin mukaan enää ollenkaan ja jos en, niin kuka ne sitten tekee?

Ultrassakin tosiaan kävimme eilen, ensimmäistä kertaa ihan yhdessä. Kaikki oli juuri kuten piti, suurin ongelma oli saada tyyppi kääntymään niin että niskaturvotuksen mittaus olisi mahdollista. Ihan optimaaliseen asentoon ei vartin tönimiselläkään päästy, vaikka kovasti siellä sätkittiin ja heiluteltiin. Olisin minäkin vastaavasta tönimisestä loukkaantunut!
Niskaturvotuksen mitta oli sitten lopulta 1,6mm joka on siis ihan hyvä arvo, mutta ilmeisesti hoitaja olisi halunnut sen saada mitattua vielä paremmin. Uskoisin, että jos niin olisi käynyt, olisi arvo ollut vielä pienempi, kun joka kerta kolmella mittauksella se oli aina vaan vähemmän.
Joten eipä hätää sen puolesta.

Mieskin oikein tuntui tajunneen että siellä se kaveri nyt sätkii, ensimmäinen kommentti jonka hän sairaalasta lähtiessämme antoi, oli että ei se hoitaja sitten voinut parempia kuvia antaa mukaan kun nämä oli ne kaikista epäselvimmät! Heh :)

Ulkonäköpohdintaa (rv8+1)

Että mä sitten vihaan tätä ilmaa!
Kesä on hienoa aikaa, ei siinä mitään, mutta miksi se päivän keskilämpötila ei voi mieluummin olla lähempänä kahta- kuin kolmeakymmentä astetta? Eihän tässä viidakkoilmastossa jaksa edes hengittää!

Turvotus näillä viikoilla alkaa olla muutenkin jo sitä luokkaa, että kohta olen ihan epätoivoinen; mitkään vaatteet ei tunnu mahtuvan puristamatta päälle, olo on kokoajan kuin juuri perhepitsan yksinään syöneellä ja tunnen itseni kaikkea muuta kuin hehkeäksi odottajaksi.
Joskus olen nähnyt joissakin blogeissa tai muussa yhteydessä kuvia raskaana olevista, joissa sitten esitellään sitä "valtavaa" turvotusta. Mikä siis yleensä tarkoittaa, että et kertakaikkiaan pysty erottamaan kummassa kuvassa henkilö edes väittää olevansa turvonnut, jos vierekkäin on kuvat ennen raskautta ja sen aikana.
Mutta minäpäs olen kasvattanut kuulkaa ihan jenkkakahvatkin! Voi helvetin helvetti, ei muuta voi sanoa. Olen aina ollut ihan hysteerisen tarkka ulkonäöstäni, enkä oikeastaan koskaan itseeni tyytyväinen, mutta nythän se myrkyn lykkäsi. Kesä tuli, ulkona pitäisi liikkua melkein alasti ja minä näytän norsulta!
Täällä on kaksin käsin kiskottu ananasta, vettä ja vissyä, mutta vaikutus on ihan tasan puhdas nolla. Aivan sama syönkö pelkkää salaattia, välttelenkö hiilareita vai mitä yritän, turpoan vain entisestään.
Olen jopa merkinnyt syömäni kalorimäärät ylös, eikä pitäisi olla siis siitäkään kiinni, että syön jotenkin huomaamattani liikaa. Tiedän kyllä, ettei raskauden aikana saa laihduttaa, enkä sitä toki nyt haluakaan, mutta en myöskään halua lihoa, kun se ei vielä edes tarkoituksenmukaista ole.

Neuvolasta kun yritin kysellä jotain ohjeistusta, oli vastaus jotenkin ympäripyöreästi suurinpiirtein "se nyt vaan on sellasta". No aha.
Mä olen kuitenkin käsittänyt, että se järkyttävä liiallinen turvotuskaan ei niin terveellistä olisi, joten sinänsä hassua ettei mitään neuvoja ollut antaa. Vai alkaako niitä paukkua sitten vasta loppuvaiheessa, kun sormetkin on niin turvonneet ettei mistään saa edes otetta?

Arvasin jo ihan etukäteen saavani hengenahdistusta muuttuvasta kropasta eritoten tässä vaiheessa, kun raskaus ei näy ulospäin vielä mitenkään. Nythän siis näytän vain siltä, että grillikausi on avattu kuukautta etuajassa ja kalja maistuu. Ja tätähän se tulee olemaankin vielä monen monta viikkoa.
Mä olen jotenkin aina ajatellut, että musta ei koskaan tule sellaista jokinorsua, joka ei jaksa itse edes kävellä suuren mahansa kanssa ja joka vaan makaa sohvalla suklaata pupeltaen.
Ok, se on tosi, ettei tässä nyt juuri ole ylimääräistä herkuteltu, mutta näyttääpä kohtalo silti olevan tuleva läski.
Toisaalta tuntuu niin väärältä inhota omaa kehoaan lihomisen takia kun kuitenkin olen raskaana, mutta toisaalta taas tuntuu yhtä väärältä, että miksi se olen minä joka lihoo sen sata kiloa, kun juuri sitä yritän kaikin keinoin välttää?
Pääasiahan tietenkin on, että vauva voi hyvin ja raskaus etenee normaalisti, ja oikeastihan nämä ylimääräisen kilot pitäisi olla ihan pikkujuttu. Tässä voi kuitenkin mennä pieleen vielä niin moni asia, että ehkä päällimmäisenä mielessä ei tulisi olla levinnyt perse.
Vaan kun ihminen on pinnallinen, niin sille ei sitten mitään voi.

Taidan siis vetää lenkkarit jalkaan ja lähteä sulattelemaan tämän päivän salaattipitoista lounasta, että mahtuu taas illasta lisää ananasta ja… öö.. ananasta?

Ensimmäinen neuvola (rv 7+5)

Aika ristiriitaisissa fiiliksissä menin aamulla tuohon terkkarin neuvolaan.
Miehen kanssa oli ollut kinaa edellisenä iltana taas vaikka ja mistä (ai, mitkä hormonit..?), eikä ollut ollenkaan sellainen olo, että onpas kiva lähteä neuvolantädille hehkuttamaan tulevaa perheonnea ja lässynlää.

Onneksi siellä oli kuitenkin vastassa se mukavampi terkkari, pelkäsin jo että saan itseäni kyttäämään sen kurjan tiuskivan naisen.
Tunti meni niin etten ajankulua edes huomannut, paljon oli asiaa ja paljon sain myös kaikenlaista paperia. En edes muista, mistä kaikesta siellä puhuttiin, varsinkin ne kaikkien seulontojen viikot ja ajat menivät ihan ohitse.

Minua jotenkin huvitti, kun terkkari meni ihan sekaisin kertoessani hänelle raskausviikot, jotka minulle oli ilmoitettu viimeviikon perjantaina olleessa ultrassa.
He ilmeisesti laskevat viikot aika edellisistä kuukautisista, tässä tapauksessa terkkari siis laski viimeisestä keskenmenosta. Vaikka kyllä ihan selvästi kerroin, että ihan oikeat viimeiset menkat on olleet sitten tammikuussa, että siitä vaan.
Hän siis tarjosi jotain viikkoa 8+6 ja kertoessani että ultrassa alkion koon mukaan olisi 7+4 (eilen), alkoi sen päiväinen vääntäminen että kuinka se nyt menee.
"Mutta kun tää mun kone antaa tälläsen" -- öö, aha? Muuta sitä?

Tilanne ratkesi sitten hänen soitettuaan tuonne äitipolille missä olin käynyt. He sieltä sanoivat että yleensähän se on ihan normaali käytäntö, että ultrasta saa sen tarkimman varmistuksen viikoista, kun se lasketaan siellä alkion koon mukaan.
Mä luulin, että terkkarille se olisi ollut ihan itsestäänselvyys, koska niin olin itse sen asian ajatellut alusta saakka. Ei mulle tullut mieleenkään alkaa laskea viikkoja siitä keskenmenovuodosta, kun en edes tiedä, että voidaanko sitä pitää mitenkään verrannollisena kuukautisiin.
No, aina oppii.. ;)

Lisäksi musta jotenkin tuntui, että terkkari oli jotenkin ylivarovainen sen edeltävän keskenmenon suhteen. Siis joka asiassa sanoi, että "nyt kun niin kävi, niin pitäisi sitten ottaa vähän rauhallisemmin sitä ja tätä ja…". Kysyinkin lähtiessä, että sano nyt suoraa vaan, onko mulla jotenkin suurempi riski saada uusi keskenmeno tälläkin kertaa vai miksi siitä nyt jauhetaan koko ajan?
Hän vastasi kuitenkin että ei ole eikä hän mua varoittele sen enempää kuin muitakaan, mutta silti jäi vähän sellainen fiilis että mä en saisi tehdä nyt yhtään mitään.

Kysyin myös ratsastamisesta, joka jakaa mielipiteitä aika hurjastikin.
Siihen sanottiin, että ratsastaa saa niin pitkään kun vaan taipuu sinne kyytii nousemaan ja ihan viimeistään olisi lopetettava sitten kun alkaa äitiysloman alku lähestyä.
Ja sitten taas se nassutus siitä, että MUN tapauksessa kyllä olisi vähän syytä välttää kaikenlaista sellaista vaarallista urheilua kun eihän sitä koskaan tiedä. Että jos on vaikka suurentunut riski keskenmenoihin, vaikka eihän mua varoitellakaan sen enempää kuin muitakaan.

No, kaikesta huolimatta kiipesin hevosen kyytiin heti koulusta tullessa ja olinkin sitten ravatessa aina tuntevinani jotain ihmeellistä alavatsassa. En tiedä, oliko se vain jotain psyykkistä, mutta hevonen joka tapauksessa kulki niin hienosti, että ihan siihen en malttanut lopettaa. Tuntui siis enemmänkin sellaista metkaa nipistelyä kuin minkäänlaista kipua, joten en jaksanut liiemmin huolestua.
Tämä hevonen on onneksi (tai kuinka sen nyt ottaa) ihan vasta täyttänyt neljä, joten ei siellä harjoitusravissa hötkytä vaikken raskaana olisikaan. Laukassakin tietysti pyrin vielä pitämään mahdollisimman kevyen istunnan kun  ei lapsen tasapaino ole vielä ihan niin kehittynyt, joten sitä ryskintää tulee minulle ihan tosi vähän verraten esimerkiksi ratsastustuntiin.

Kovin mielelläni herättelisin jotain keskustelua tästä raskausajan liikunnasta ja varsinkin näistä lajeista, jotka ovat vähän kyseenalaisempia kuin perus kävelylenkit. Toki sielläkin voi kaatua, mutta enivei.
Eli miten te muut olette liikkuneet raskauden aikana ja miten aikaisin on tahtia hiljennetty?
(Minä tiedän, että teitä lukijoita on, joten rohkeasti nyt vaan kommentoimaan ;)

Huh mikä väsymys! (rv7+3)

Onpas ollut blogikin puolella hiljaisuutta taas. Muussa elämässä ei niinkään… :)
Loma meni hyvissä tunnelmissa, vähän fiilistä madalsi huonot ja kylmät ilmat, mutta ne upeat maisemat antoivat ihmettelemisen aihetta tälläkin kerralla.
Pari päivää kotiintulon jälkeen meni ihan vaan katsellessa, että kuinka rumaa täällä kotona onkaan!

Minulla oli uusi ultra viime viikon perjantaina, jossa sitten tarkistettiin viimein, että missä mennään ja onko siellä ketään.

Ja olihan siellä - tyypillä oli pituutta kaikki 8mm ja sydän löi hienosti! Aivan uskomaton fiilis, varsinkin sen sykkeen kuulemisen jälkeen vasta tajusin, että hei, tuo ei olekaan mun syke, siellä ihan oikeasti on joku!
Harmi, etten ottanut miestä mukaan, olisi ollut niin kiva että hän olisi kanssa kuullut uutisen ihan suoraa paikanpäällä. Pelkäsin vaan niin mahdottomasti huonoja uutisia ja uutta pettymystä, että sanoin suoraa meneväni yksin.
Alkio siis vastasi viikkoja 6+5, joten hedelmöittyminen on tapahtunut kahden viikon sisällä keskenmenosta. Aika huisilta kuulostaa!

Tämän viikko on mennyt ihan täysin tästä väsymyksestä selviämiseen - nyt en varmasti enää koskaan usko kenenkään ei-raskaana-olevan olevan väsynyt, vaikka mitä sanoisi.
Siis eihän tässä ole mitään tolkkua, kun ensimmäinen ajatus aamulla on, että voi v*ttu, kuinka monta tuntia pitää yrittää räpiköidä silmät auki, että pääsee nukkumaan? Ja illalla vastaavasti oikein harmittaa mennä maate, kun tuntuu, ettei saa nukuttua keskeytyksettä enää edes kahta tuntia putkeen.
Herään nykyisin ihan jokaiseen pienempäänkin risahdukseen (joita meillä onkin sitten ihan yöt läpeensä, kissalle vaan kiitoksia), enkä välttämättä saa enää nukuttua heti uudelleen. Ja jos ei mitään muuta, niin sitten juostaan pissalla.
Sellainen fiilis ettei mikään kiinnosta, mistään tekemisestä ei saa mitään otetta ja koulussakin olen paikalla vain paikalla olemisen ilosta. En ole tällä viikolla saanut siellä, niinkuin en kotonakaan, aikaiseksi yhtään mitään, tuijotan ihan zombina seinää.
Eilen havahduin, että kotimatkalla autossa ei ollut hajuakaan, mitä radiossa oli puhuttu puoli minuuttia aikaisemmin. Alan siis olla ihan liikenneriski.

Tästähän saisin varmasti sairaslomaa ihan heti ainakin pari viikkoa, jos olisi kanttia mennä pyytämään. Minä kuitenkin olen sitä mieltä, että raskaus ei ole sairaus, joten kynnys lääkärille valittamiseen on aika korkealla.

Onneksi tämä on vain tilapäistä ja tiedän että raskauden aikana tulee varmasti olemaan niitä parempiakin hetkiä sitten myöhemmin, mutta nyt tuntuu, ettei tästä suosta pääse ylös vaikka millä koittaisi.
Kahvinjuonti on loppunut lähes kokonaan, ei siksi että olisin erikoisen pahoinvoiva, sitä ei vain tee mieli. Harvinaista sinänsä, en ole tainnut olla ilman aamukahvia kai kymmeneen vuoteen. Voihan olla, että siinäkin on osansa väsymykseen, mutta jotenkin en usko.

Harmittaa, nyt kun olisi vielä mahdollista treenata hevosia ja elää ihan normaalisti, täytyy olon olla kuin lapamadolla!

Huomenna neuvolaan, saa nähdä olenko sieltä tullessani muutamaa vinkkiä viisaampi tätä väsymystä koskien.

Ultrakuulumisia

Minä sitten tein kuten käskettyä ja soitin viime keskiviikkona äitiyspolille, varatakseni ajan ultraan, jonne he minut pyysivät kun testi näyttää uudelleen plussaa.

Koska minulle oli yhä edelleen täysi mysteeri että miten pitkällä raskaus on, ihmettelin, että sain ajan tälle päivälle, enkä esimerkiksi kahden viikon päähän. Oletukseni oli alunperin, että ei siellä mitään varmasti vielä voi näkyä, koska olen käsittänyt että tuohon ar-ultraan mennään nimenomaan kuuntelemaan ne sydänäänet joskus viikolla 7+. Ja koska keskenmeno tapahtui 15.3, en voi millään olla vielä niin pitkällä.

No, kiltisti paikanpäälle ja housut pois. Lääkäri siinä jo nauroi sisään astuessani, että terve taas, voitkin mennä heti suoraa riisumaan.

Löydöksenä oli 5mm pitkä (jokin)pussi, en sitten kuollaksenikaan muista että miksi sitä sanottiin. Lopputuloksena kuitenkin täysin normaali raskaus, viikkoja kahdesta kolmeen. Kaikki oli siellä missä pitikin, mutta kuten jo aluksi arvelin, ei sieltä vielä paikannettu sitä itse alkiota.
Käsittääkseni kuitenkin minut haluttiin sinne tarkistukseen juuri siksi, että katsottiin raskauden olevan kohdun sisäinen ja kaiken oikealla paikallaan.
Ja tosiaan on mennyt kyllä oviksen bingailut ihan päin persettä, jos hedelmöittymisestä on pyöreästi pari viikkoa. Eihän meillä edes harrastettu seksiä silloin! :D

Jäin miettimään sitä, että monesta paikasta olen saanut käsityksen, että ihmiset käyvät alkuraskauden ultrassa yksityisellä. Miksi?
Se on kuitenkin aina vähintään satasen paukku, joten miksi se aika pitää varata yksityiseltä eikä kunnallisesta? Vai onko sitten muissa kaupungeissa vaan vaikea päästä kunnallisen puolen ultraan neuvolan ulkopuolella ellei ole oikeasti joku hätä?
Ihmettelen ihan siksi, että minä olen ainoastaan yhden kerran omasta aloitteestani sen ajan varannut, seuraavaksi jo sieltä se ihan pyysivät, että olisin yhteydessä jotta varmasti pääsen heti tarkistuttamaan tilanteen kun plussa tulee.
Nyt sitten minulle annettiin käteen uusi aika kahden viikon päähän, jotta taas tarkistetaan tilanne ja sitten nähdään jo se itse tyyppi.
Minä siis päinvastoinkin olen hyvin tyytyväinen ainakin tämän kaupungin sairaalan toimintaan. En tiedä johtuuko nuo tiheät tarkistukset edes siitä keskenmenosta, koska niitähän ei ole ollut kuin yksi. En kärsi lapsettomuudesta, se yksikin keskenmeno tapahtui hyvin siististi ja nopeasti, minulla ei koskaan ole todettu mitään gynekologisia vaivoja miksi minua pitäisi seurata.
Eli jos tässä nyt on kyseessä joku tulevan mamman mielenrauhoitusprojekti, niin kaikki kiitos vaan kivoille lääkäreille ja hoitsuille - mielelläni mä siellä kahden viikon välein käyn tarkistamassa että kaikki on niinkuin pitää!
Neuvolaan en ole ajatellut soittaa ennen kuin vasta sen seuraavan ultran jälkeen, vieläkin mielessä kaihertaa melkein onnellisuutta vahvempana pelko siitä, ettei sieltä enää sitten löydykään mitään tai että saankin mennä ultraan tarkistamaan, onko kaikki raskausmateriaali varmasti tullut ulos.

Jollain tavalla niin säälittää, kun mies on ihan superinnoissaan ja hehkuttaa kokoajan tätä raskautta, ja minä pelkään jo valmiiksi toisen puolesta sitä pettymystä, jos menee taas kesken.
Viimeksihän olin itse sitä mieltä että meille ei voi tapahtua mitään keskenmenoa, mutta kun niin sitten kävi, on vaikea uskoa että nytkään kaikki menisi hyvin.

Pessismisti ei pety, vai miten se menikään? :)
Mutta seuraavaa ultraa odotellessa taidan siirtyä lomatunnelmiin ja ihmetellä koko raskausasiaa vasta reilu viikon päästä, kun ollaan taas lähempänä koto-Suomea!

Ihanks tosi?

Viime viikon torstaina laskeskelin, että ajattelisi sen kierron alkaneen ih
an missä kohtaa tahansa keskenmenon jälkeen, niin kyllä kuukautisten olisi pitänyt jo alkaa. Ei mulla ole koskaan ollut kierron pituus yli 30 päivää, torstaina se taisi olla jo 34 päivää (laskettuna siis siitä päivästä kun km-vuoto alkoi, en tiedä mikä dpo silloin oli).
Ja niinhän siinä kävi; tikkuun napsahti kaksi viivaa! Ei voi olla totta!!

kuva: clearblue.com

Enkä oikeasti usko kai vieläkään, että olisi.
Ovulaation tarkasta ajankohdasta ei ihan oikeasti mitään hajua, enkä sitäpaitsi voinut edes kuvitella, että uuden raskauden olisi fysiologisesti mahdollistakaan alkaa ihan suoraa, ilman yksiäkään kuukautisia.
Vielähän kaikki voi mennän perseelleen ihan synnärille saakka, voi olla että ensi viikolla tähän aikaan en enää olekaan raskaana. Tai että tämä nyt tälläkin hetkellä tuntuva vatsan kiristely on merkki alkavasta keskenmenosta. Muistaakseni viimeksi miehelle valittelinkin, että kylläpäs tuntuu kummaa kiristelyä alavatsalla, siitä alle neljän tunnin kuluttua vuoto alkoi.

Viikonloppu on siis mennyt melko sekavissa tunnelmissa. Tämänhän piti olla iloinen asia, ei mikään stressinaihe!
En ole kertakaan vielä uskaltanut ihan rehellisesti olla tästä iloinen, päinvastoin kuulostelen kokoajan pientäkin nipistelyä ja jokaisesta olen varma että nyt se meni kesken. Juoksen vessassa tarkistamassa että alkoiko vuoto, enkä uskalla poistua kotiovesta ilman että minulla on side laukussa valmiina.
Jos meno jatkuu tällaisena pidempäänkin, sekoaahan tässä jo tasaisempikin ihminen!

Meillä on nyt tällä viikolla tulossa lähtö sinne reissuun, joka varattiin edellisen raskauden aikana, siksi että se olisi viimeinen reissu kahdestaan. Nyt pelkään jo valmiiksi, etten osaa nauttia koko matkasta ollenkaan, kun takaraivossa naputtaa että entäs jos tämäkin menee pieleen.
En ole edes jaksanut ajatella neuvolaan soittamista, enkä ajatellut itseasiassa soittakaan mihinkään ennen kuin kotiudumme reissusta.
Mies tuntuu olevan pelottavan innoissaan, se hihkuu jo ihan täysillä että mähän sanoin että ei siihen kauan mene; siksi tuntuisi tosi inhottavalta sanoa vuodon taas alkaneen.

Raskausviikoista ei ole mitään käsitystä, ar-ultra pyydettiin varaamaan suoraa sairaalalta viikolle 7+ - elän siis toivossa että reissumme jälkeen ollaan edes lähellä, koska silloin sen ajattelin varata.
Toivottavasti tämä muuttuu iloisemmaksi asiaksi, jos ultrassa näkyy kaiken olevan oikeassa paikassa. Ja tietysti ne sydämenlyönnit :)

Ei taida muuta voida, kuin heittäytyä lomatunnelmiin ja pakata laukut, murehtia sitten vasta jos murehdittavaa on!

Loman tarpeessa!

Johan oli hienoja oreja taas tänäkin vuonna Ypäjällä ponioripäivillä.
Tuttavan kasvatteja olen siellä useampana vuonna ollut katsomassa ja niinhän piti nytkin taas mennä kun kerran kyytiin mahtui.
Hyvin hevosentäyteinen viikonloppu ollut, ensin omille ruuat eteen ja siitä sitten katselemaan vieraiden poneja koko päiväksi, huh!

Onneksi meidän tulevaan lomaan on enää reilu pari viikkoa, en malta odottaa! Tänään varmistin majoituksen ja hinnat ja olen ihan täpinöissäni jo heittämässä rojuja kassiin ja lähdössä! Ihanaa!

Jännityksen aiheuttajia on ollut nyt ihan tarpeeksi tässä kotosallakin ollessa, sillä mun laskut meni ilmeisesti joko ihan päin persettä tai sitten olen oikeasti raskaana.
Tissit on ainakin puolta suuremmat kuin normaalisti (tämähän mulla on ollut se varmin raskausoire, koska en edes tahdonvoimalla ole saanut näitä hinkkejä turpoamaan ikinä mistään muusta syystä :D), nälkä on ihan käsittämätön ja menkat loistavat poissaolollaan.
Hätähousuna menin tietenkin testaamaan toissapäivänä ja eilen, toissapäivänä antoi ihan kirkkaan negan ja eilen sitten ehkä negan. Tai viivanpaikan erotin ihan selvästi, mutta ihan kuin siellä sen alla olisi ollut jotain.
Enkä varmasti tee kolmatta testiä ainakaan ennen huomista, ellei nyt sitten yön aikana hanat aukea, jolloin tietenkään ei tarvitse testata enää ollenkaan.
Eilen oli menkkamaista särkyä alavatsalla aika paljonkin päivän mittaan, yleensähän mulla se ilmenee vasta sitten kun vuotaa jo. Muistaakseni sitä viimeksikin ihmettelin ennen testin tekemistä, että johan on kun särkee ilman vuotoa.
Mutta saa nähdä - parempi kai, ettei toivo liikoja niin ei tarvitse sitten taas pettyä.

Eilen sitten mietin, että mitäs jos se testi olisikin ollut positiivinen jo aamulla. En osannut ollenkaan kuvitella hihkuvani innosta tai hyppiväni tasajalkaa herättämään miestä, tuli sellainen fiilis ettei olisi edes uskaltanut olla onnellinen. Toisaaltahan se nega on tässä vauvantekopuuhassa tietysti aina iso pettymys, mutta mulle varmaan tulisi positiivisesta sellainen olo, että nyt saa taas alkaa sen pelkäämisen;  mitä jos meneekin kesken?
Jos sieltä plussa pärähtää nyt taikka myöhemmin, en varmaan osaa nauttia koko raskaudesta päivääkään ennen, kuin ollaan ylitetty ainakin se 7+1, jolloin viimeksi alkoi ruskea tuhruvuoto. Ja sen jälkeenkin varmaan synnärille asti pyörii mielessä, että kaikki ilo voi loppua lyhyeen ihan minä päivänä tahansa.
Tuli tehtyä ehkä tyhmästi silloin ensimmäisellä kerralla, kun en jotenkin osannut yhtään varautua keskenmenoon. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, olin hölmösti ajatellut, että eihän mulle niin voi käydä. Niin käy korkeintaan ihmisille, jotka juovat alkoholia, polttavat tupakkaa tai tekevät jotain muuta tyhmää raskauden aikana. Mutta mähän vallan kiltisti noudatin kaikki suosituksia, söin foolihappoa ja monivitamiineja, joten eihän mulle.
Vaikka tietysti tiesin, että niin voi käydä kai ihan kenelle tahansa, taisin yllättyä oikeastaan vasta sitten oman keskenmenon jälkeen, että kuinka yleistä se lopulta onkaan. Että kuinka moni ihan oikeasti on sen kokenut, vaikka jaloissa pyörisi kolmekin vilkasta ipanaa.
Ja vaikka ajatukseen omalla kohdalla on nyt ehtinyt sopeutua ja olen tajunnut, että asialle en mitään olisi voinut silloin tehdä eikä se siitä murehtimalla miksikään muutu, heräsi minussa silti pieni katkeruus, kun mies ilmoitti tuttavansa saaneen juuri viikko sitten kolmannen lapsensa.
Pojan (joo, kyllä se parikymppinen on vielä poika), jolla ei ole koulutusta, työpaikkaa tai mitään muutakaan. Kuten ei lastensa äidilläkään.

Mihin ne tarvitsee sitä kolmatta lasta kun kaksi jo on, eikö olisi perkele aika mennä niidenkin molempien kouluun ja hankkivan vaikka ammatit…? 

Ja sitten taas tajusin, että ei se muiden syyllistäminen vähän mun mielestä kummallisista valinnoista paranna omaa oloa niin yhtään.
Silti mä en nyt jaksa olla kenenkään puolesta vieläkään yhtään iloinen, en jaksa enkä edes halua kuulla yhtään vauvauutisia.
Ehkä vielä jonain päivänä mä osaan ihan vilpittömästi onnitella toisia raskaudesta tai lapsesta, ja jos se oma tiinehtyminen kestää kovin kauan, mä toivon, että se tapahtuu aikaisemmin. Muuten mua aletaan varmaan pitää ihan ällöttävän epäsosiaalisena ja itsekkäänä ämmänä.

No, ehkä jännäilen nyt vielä huomiseen aamuun oman testin tulosta. Jos se vielä sittenkin on nega, mä ihan varmasti menen hakemaan toisen merkkisiä testejä. Nyt tarttui mukaan jotain ihan ihmeellisiä joiden herkkyyskin taisi huidella viidessäkympissä, joten en ihan usko näihin.

Piinapäivät

Nimensä mukaisesti, todellakin.
Näin kärsimättömälle ihmiselle odottaminen on muutenkin ihan perseestä, saati sitten kun ei edes tiedä että miten pitkään oikeastaan pitäisi odottaa.

Mulla ei ole hajuakaan, mistä päivästä kierron laskeminen olisi pitänyt aloittaa, joten aloitin sitten siitä, kun vuoto alkoi. Se oli lauantai aamu ja maanantaiaamuna todettiin jo ultrassa kohtu täysin tyhjäksi, joten kai se on edes melkein paikkansa pitävä. Kohdussä näkyi silloin vielä aavistus verta, mutta ei muuta.

Eli jos se lauantai olisi sitten ollut kp1, tänään mentäisi kierron päivässä 23. Ja jos vanhoihin kiertojen pituuksiin yhtään on luottamista, pitäisi menkkojen alkaa viimeistään ensi perjantaina, eli kp28.
Voin kertoa, että tulevat viisi päivää tuntuu valmiiksi jo puolen vuoden pituisilta.

Ennen positiivista testiä molemmat kierrot olivat tasan 27 päivää, joten alustavasti ainakin odottelen menkkoja siis torstain tai perjantain paikkeilla.
Ja koska nännit alkoivat herkistyä toissapäivänä, ollakseen tänään jo ihan megakipeät, voinen olettaa ovulaationkin tapahtuneen. Enkä ole enää edes ihan varma että onko tässä kipeänä enää pelkät nännit, kyllä nämä tissit nyt muutenkin on jotenkin kummalliset.

Harmittaa ihan oikeasti nyt, etten silloin viimeksi siitä plussakierrosta tajunnut laittaa mitään sen kummempia oireita ylös, joten en ole edes varma että mihin näitä oloja vertaisi. Muistan nännien olleen silloinkin kipeät ensin pari päivää, kunnes se kipu sitten levisi rintojen sivuihin ja tissit tuntuivat muutenkin raskaammilta ja kihelmöivät. Erityisesti silloin, jos palelin.
Sitä kihelmöintiä en muista ilmenneen negakierroissa, eikä nännitkään ole olleet ihan tällaiset. Tissien turvotusta ei ole ollut koskaan muuten kuin raskaana ollessa, joten jos nämä tästä nyt lähipäivinä paisuu, ei taida enää arvailuja tarvita.
Okei, se oli helmikuuta, joten ne reilun parinkympin pakkaset varmaan pisti palelemaan vähän herkemmin kuin nää kivat kevätkelit. Että sitä palelua en nyt ihan suoraa laskisi mihinkään oireisiin.
Olen nyt ihan yhtälailla turvoksissa kuin viimeksi plussatessa ja voin melkeinpä varmasti sanoa, että negakierroissa se turvotus ei ole ilmennyt ihan näin paljon ennen menkkojen alkua.

Olen siis joko raskaana tai sitten arvailut menevät heittämällä päin persettä ja vuodan kuin seula loppuviikosta. Niin tai näin, kuluisi tämä aika vaan johonkin että pääsisin sitten odottamaan joko sitä lasta tai sitten yrittämään uuteen kiertoon.

Nimim. Ostetaan pidempää pinnaa ja paremmat hermot!

Voi blääh!

(NYT VAROITUKSENA ETTÄ MELKO SUORAA TEKSTIÄ TULOSSA, ÄLÄ LUE JOS ÄLLÖTTÄÄ !!!)

Mä jotenkin ihan sokeasti luotin tähän kroppaani, joka on kiertojen puolesta aina toiminut kuin kello. Siis olettaen, etten ole samaan aikaan pumpannut itseeni jotain pillereitä tai muita hormoneja.
Siksi siis kuvittelin, että kierto, joka ei heittänyt edes pillereiden lopetuksen jälkeen yhdelläkään päivällä, olisi jotenkin maagisesti palautunut samantien entisekseen.

Mutta eipäs vissiin taas mennytkään ihan kuten luulin.
Sen normaalin, aika tarkkaan 28 vuorokauden kierron mukaanhan mulla piti olla ovulaatio viime viikon perjantaina tai lauantaina. Tähän sitten ajoitettiin melko ronski määrä urheilua sängyn puolella, mutta taisi mennä pieleen.
Eilen alkoi valkovuodon määrä muuttua runsaammaksi, tänään sitten holahti pari kertaa jo reippaasti.
Aina ennen olen tunnistanut ovulaation melkein kellon tarkkuudella siitä, että lima muuttuu selvästi tosi venyväksi ja sellaiseksi kananmunan valkuaisen tyyppiseksi. Ilmeisesti niin pitääkin tapahtua.
Nyt siinä ei ollut mitään muuta samaa kuin että lähes yhtä väritöntä. Mutta ei venyvää, vaan vetistä. Lisäksi tuntuu, että se loppui jo, joten en nyt ihan tiedä että mitä tässä just tapahtui?

Ihan vielä kyllä sunnuntaina illalla jumpattiin ihan railakkaasti, joten tänäänhän olisi vasta sitten periaatteessa kolmas vuorokausi. Että jos se alavatsan nipistely ja turvotus eilen kertoi ovulaation tapahtuneen silloin, niin ei kai ainakaan monella päivällä hutiin mennyt. Saattaa vaikka tärpätä.

En tiedä. Jotenkin pelottaa etten tule enää ollenkaan niin helposti raskaaksi ja petyn vaan kierto toisensa jälkeen kun menkat alkaa, jotenkin taas ihan hulluna toivon ettei alkaisikaan.
Saa nähdä.

Mutta olen erittäin kiitollinen, jos vähän saisi kommentteja tai keskustelua siitä, että mikä tsäänssi tärpille yleensäkään on, ellei osuta sisäkkäin ihan tasan ovulaation tapahtumahetkellä?
Googlettamisesta ei tule kuin hulluksi, vähän joka keskustelu/artikkeli sanoo eri asiaa.

Poissa mielestä, vai onko?

Äh, miksi mun aina täytyy mennä lukemaan kaikenlaisia odotusblogeja ja muita äitiyshömppiä, joista ei tule kun paha mieli?
Ilma on ihana, aurinko paistaa ja lämpöä on vaikka kuinka, ja mitä pidemmälle tämä kevät etenee, sitä enemmän mä mietin että missä vaiheessa raskautta olisin nyt.
Oltiin miehen kanssa molemmat jotenkin jo ehditty ajatella kaikki niin, että tämä ja tuo tehdään ennen kuin lapsi syntyy ja sitten kun..

Varsinkin tämä jo varattu ja kovaa vauhtia lähestyvä lomamatka pistää miettimään; ihan siksihän me oltiin niin kovalla tohinalla lähdössä ulkomaille, että päästään vielä ihan kahdestaan kun se on helpompaa. Matkalle lähdetään siis joka tapauksessa, mutta jotenkin masentaa ajatus, että sen matkan jälkeen ei olekaan enää mitään odotettavaa.

Nyt pääsiäisen aikoihin oltaisi oltu jo niillä viikoilla, että suurimmat riskit on hienosti takana ja asialla olisi voitu iloisesti yllättää tulevat isovanhemmat. Mutta kun ei tartte!

En mä tiedä millä tästä suosta aina välillä pitäisi nousta ylöspäin, jotenkin tuntuu että aluksi tuo niin kovin piristävä kevätaurinkokaan ei saa enää sitä samaa virkeyttä aikaan.
Lisäksi toinen hevosista sairastelee jatkuvasti, siitä on kova huoli ja murhe ihan pelkästään rahanmenonkin kannalta, saati sitten että kaikki treenit meni nyt ihan läskiksi ja opiskelun saa aloittaa taas melkein alusta, kun sairasloma siltä joskus loppuu. Tylsää :/

Kai tämä tästä taas joskus iloksi muuttuu, pitäisi vaan lopettaa valitus ja yrittää kaivaa niitä pieniäkin positiivisia asioita - välillä se vaan on niin kovin vaikeaa!

Mitä tulee ikävä.

Nyt viikonloppuna mies lämmitti paljun lauantaiksi ja siinä liotessani siideri kourassa mietin, miten ikävä tuleekaan niitä hulvattomia viikonloppukännejä ja sitä kiireetöntä fiilistä, kun mihinkään ei tarvitse mennä eikä mitään tehdä.
Siis olettaen, että kaikki menee jossain vaiheessa hyvin ja meillä on se oma käärö tässäkin perheessä joskus.
Tällä hetkellä elämää ei rajoita kun hevoset, mutta eipä nekään tarvitse sitä jatkuvaa vahtimista ja päivystämistä, vaan niille riittää että hoidan ruokahuollon kolme kertaa päivässä ja siivoan tallin aamulla.

Enkä toki väitä, että meillä mitään tajutonta ryyppäämistä kukaan sen enempää harrastaa, mutta ihan muutaman kerran vuoteen tulee itsekin sihautettua kaljatölkki jo kolmelta iltapäivällä ja pienessä tuiskeessa menee ihan yöhön asti, eikä ajankulua edes huomaa. Kuten nyt lauantaina.
Ja mikäs sen parempaa, kuin sunnuntaiaamuna tehdä rauhassa aamutalli, käydä lenkillä ja sukeltaa takaisin paljuun, eikä mitään kiirettä! (Ne vauvantekoharjoitukset voi tietty suorittaa jossain välissä ;)

Uskon kyllä, että siihen vauvassa kiinni olemiseen 24/7 tottuu varmasti varsin pian, eikä sitten varmaan edes muista miltä tuntuu se, ettei ole mitään huollettavaa kainalossa koko aikaa. Eikä minulla ole mitään sitä vastaan, päinvastoin. Mutta nuo kiireettömät hetket ihan kahdestaan (sillon harvoin kuin niitä on..), pistävät tietysti miettimään että eihän siinä elämässä näin kahdestaankaan mitään vikaa ole.

Tänään aamulla soitin sinne neuvolaankin ja peruutin ajan. Se olisi ollut tänään klo 8, mutta en saanut neuvolasta ketään kiinni koko viime viikon aikana kun olivat lomalla tai jotain.
Tuli jotenkin sellainen olo, että siellä puhelimen toisessa päässä ollut täti kuvitteli mun olevan ihan shokissa tästä tapahtuneesta ja vähintäänkin tarvitsevan jonkun rauhoittavan lääkityksen ja pehmustetun huoneen.
Kovin varovaisesti se sanoi ihan jokaisen lauseen ja vähintään joka toisen lauseen jälkeen muisti kysyä, että eihän hän vaan loukannut mua mitenkään ja jos loukkasi, niin ei ollut tarkoitus.
Mua alkoi ihan oikeasti jo vähän naurattaa se hyssyttely jossain vaiheessa, mutta en viitsinyt tälle ystävälliselle tädille alkaa selvittämään toissaviikonloppuista soittokierrosta sen enempää. Silloin sain polilta ihan selvän ilmoituksen että mitäs sinne soittelen, ei heitä kiinnosta mikään keskenmeno kun he ei sille mitään voi kuitenkaan tehdä ja koitahan pärjäillä kotona. Jos menee taju niin sitten tietysti tervetuloa heidän hoitoonsa.

Onko se sitten niin, että neuvolassa yleensäkin suhtaudutaan keskenmenoihin jotenkin enemmän sen äidin tunteiden kannalta, sairaalassa taas yhtenä asiana joita vaan tapahtuu joillekin. En tiedä.
Jos en olisi aiheesta niin paljon lukenut ja jos en olisi satavarma, että vika ei ollut minussa (ainakaan niiden luettujen juttujen perusteella, heh..), olisi mulle voinut tuon tädin hyssyttelystä jäädä vähän sellainen kuva, että keskenmeno on asia josta ei sovi puhua eikä niitä edes tapahdu kuin joskus ja jollekin.

No, toisaalta olen ihan tyytyväinen että jo muutama päivä tapahtuneen jälkeen osasin edes jotenkin järkeillä asian enemmänkin uuden yrityksen kuin itsemurhan kannalta, joten eipä tuo neuvolan höpinä paljon hetkauttanut.

Uudestaan!

Melkein jo kesä, räystäiltä tippuu vettä ja mittari näyttää auringossa reilusti +15!

Täällä on eilen ihan uudella innolla aloitettu tämä projekti (niinkun nyt se alulle laittaminen koskaan olisi kovin kurjaa ollut ;)) alusta ja puhuttu paljon viime viikonloppuisesta.
Vihdoin ja viimein sain tuon ukonkin vähän avautumaan niistä fiiliksistä joita se keskenmeno hänessä herätti ja siitähän kumpusi oikein erikoisen pitkä keskustelu normimeininkiin verraten.
Mutta pääasia oli lopputulos; molemmilla parempi mieli, asiassa on päästy nyt siihen vaiheeseen että ei muuta kuin uutta yritystä ja mahdollisimman pian!

Kuten tuolla aiemmin bloggasinkin, olen nyt muutaman päivän vetänyt juoksutreenejä sen 11 viikon juoksuohjelman mukaan. Penikat kipeytyy ihan suoraan sanottuna helvetisti, mutta jostain syystä se pahin särky tulee vasta lenkin jälkeen ja silloin vain siinä tilanteessa, jos laskeudun kyykkyyn. En tiedä onko siis enää kyseessä penikkatauti vai joku muu tosikiva lihasvamma, mutta sen yksitoista viikkoa vedän läpi vaikka väkisin!
Puolitoistasataa oli sen verran huima summa juoksutennareista (koska mähän siis olin ihan varma että kaikki kivut ja säryt katoaa, kunhan vaan ostan kunnon kengät..), että on niitä syytä sitten käyttääkin siihen juoksemiseen! Ilmeisesti kuitenkaan vika ei ole kengissä, taidan seuraavaksi syyttää juoksutyyliä. Täytyy varmaan naputtaa googleen joku hyvä hakusana jolla löydän jonkunlaista ohjetta oikeaan juoksutyyliin. Koska mehän siis tietysti asumme niin keskellä metsää, että eihän tuossa lähimmässä kylässä ole varmaan edes kuultu mistään liikunnanopetuksesta, saati sitten juoksukoulusta…
No, koska tämän ohjelman mukaanhan alussa juostaan vain muutaman minuutin pätkiä yksi tai kaksi koko lenkin aikana, elättelen edelleen toiveita siitä, että kipu jossain vaiheessa loppuu ja jalat tottuvat juoksuun taas.
Ennenhän ihan oikeasti sain painella pitkin pusikoita melkein viiden kilometrin lenkkejä, että en tiedä mikä meni vikaan. Ihan ensimmäisen kerran ne penikkaoireet ilmeni sen jälkeen, kun hiki päässä oltiin revitelty heinäpellolla paaleja kantaen kolmatta päivää, ei ollenkaan siis juoksusta. Enkä mä tietenkään edes tiennyt mikä on penikkatauti ja kiukuttelin itsekseni kun pitkin sitten kaikki heinätyöt vetää yhteen putkeen, olisi sitä poutaa varmaan ollut myöhemminkin.
Vaiva ei ole poistunut ja alkoi sitten oireilla myös juostessa, joten olin juoksematta melkein puoli vuotta, vaihdoin kengät, kylmäsin, kylmäsin, hieroin, kylmäsin, kävelin, kylmäsin, hölkkäsin sata metriä ja tadaa, sieltä se särky palasi!

Eli jos jollain on nyt jotain ihan hirveän hyviä vinkkejä että mitä muuta vielä voi tehdä kun lepo selvästi ei tähän auta eikä edes rauhassa aloittaminen, niin otan mielihyvin vastaan!
Enkä tiedä, pahimmin kivun laukaisee siis juuri se kyykkiminen, joten voi olla ettei tämä enää mitään penikkatautia olekaan.

kuva yle.fi

Voi itsesyytös!

Mä en jaksa! 

Miksi ihan joka paikassa toitotetaan pelkkää lasta toisensa perään, raskaana olevia naisia tai jotain vauva-asiaa?!

Tuntuu että just nyt tällä hetkellä on ihan jokainen tuttu joko raskaana, synnyttänyt viimeisen vuoden sisään tai ainakin tekemässä sitä ipanaa täydellä höyryllä. Jo pelkästään tässä kahdessa naapuritalossa on yhteensä seitsemän (!!) penskaa, joista viisi alle kouluikäisiä, kolme ihan vauvoja. 

Ja nyt on vaan ihan pikkuisen hankala hymyillen tervehtiä yhtäkään lastenvaunuja työntävää ihmistä. Onneksi mä inhoan tota toista naapurin ämmää niin paljon, kuten sekin mua, ettei me juuri törmäillä tai tervehditä. 

Jotenkin tuntuu hullulta, että puolet päivästä olen ihan varma että kyllähän se vielä tästä iloksi muuttuu ja meillekin vauva suodaan, sitten taas puolet päivästä kihisen itsekseni että mitäs jos en voikaan saada lapsia, mitäs jos mussa onkin jotain vikaa, mitäs jos se ei ikinä onnistu?

Johan mulle sanoi se kiva lääkärikin ultran jälkeen, että ei huolta, yleensä suurin osa keskenmenon saaneista naisista synnyttää vuoden, viimeistään kahden vuoden sisällä. Mutta mä olenkin pienestä saakka ollut ihan varma, että jos joku menee pieleen, niin se menee aina sitten ihan tosissaan ja kokonaan pieleen eikä voi koskaan onnistua.

Että vikaa ei taida olla kuin mun korvien välissä tällä hetkellä. 

Sitäpaitsi, koska mä haluan kaiken aina heti just nyt enkä ainakaan vasta kohta, tää tuhruttelun loppumisen odottaminen tuntuu ihan tuskaisen pitkältä (heh, joo, keskenmenostakin on sentään jo melkein viikko !!), kun mä haluaisin jo kovaa vauhtia olla laittamassa sitä uudestaan alulle ihan samantien.

Toisaalta taas sitten pelottaa, että mitäs jos seuraavakin kerta menee pieleen; kuinka monta kertaa sitä enää jaksaa tai edes haluaa innostua uudestaan ja pettyä sitten taas? 

Mies otti tämän asian jotenkin niin paljon rennommin, ihan sillä mielellä että tottakai harmittaa kun näin kävi, mutta ei muuta kun uutta yritystä heti vaan. Eikä se ole tainnut kertaakaan edes ajatella, että meistä toisessa olisi jotain vikaa (niinkun ei varmaan oikeasti olekaan), vaan että näin nyt vaan joskus käy.

Mä olin vaan ihan varma että mulle ei käy! 

Lenkille!

Ei huonot ilmat lähteä ulos reippailemaan! Tämä kuva tosin on otettu tammikuun lopulla, mutta ei se paljon eroa tämänhetkisestä tilanteesta.

Miten koomista onkaan, että vielä viikko sitten nautin ihan vuodenaikaan nähden superlämpimistä keleistä, ratsastelin sulia hiekkateitä ja minussa kasvoi uusi elämä. Sitten tuli takatalvi, lunta maassa melkein kymmenen senttiä ja se uusi elämäkin poistui samana päivänä.
No, jos nyt olisi parempi onni, kun nämä lumet tästä joskus sulaa.

Hevostelun kannalta tämä "talvi" on ollut ihan naurettava; meidän piti opettaa nuorimies reen eteen, mutta opeta tässä sitten mitään, kun pellolla lentää savi ja lunta on vähemmän kuin koskaan. En ole yhtenäkään vuonna aikaisemmin joutunut hevosesta pesemään kuraa ratsastuksen jälkeen helmikuun alussa, kuten tänä vuonna.

Ratsastus on itseasiassa mietityttänyt kovasti, ensin raskaana olevan kannalta ja sitten yhtenä osasyyllisenä keskenmenoon.
En mä ihan oikeasti edes tiedä voiko sillä olla jotain tekemistä keskenmenon kanssa näin aikaisilla viikoilla, ei varmaan mutta tuli väkisinkin mieleen. Ratsastan kuitenkin melkein päivittäin ainakin yhden hevosen, suurimmaksi osaksi alla on tuo oma nelivuotias, jonka kanssa tasaisesta kyydistä saa nähdä unta ehkä muutaman vuoden sisään. Pudonnut en tietenkään ole, mutta aika ryskintää se meno välillä tuolla pusikoissa on. Harjoitusravissakaan en tainnut istua kertaakaan sen jälkeen kun tein positiivisen testin, koska se yksinkertaisesti tuntui ikävältä.

Toisaalta olen kyllä sitä mieltä, että jos se ei kyydissä pysy edes tuolla sisäpuolella, ei se mukana kestä sitten myöhemminkään. Tulen tuskin koskaan olemaan sellainen sisällä nyhjäävä kotiäiti, joka ei mene vessaankaan tarkistamatta että pärjääkö se jälkikasvu nyt seuraavan kaksi minuuttia itsekseen.
Olen aina tottunut olemaan paljon ulkona ja liikkumaan tunteja päivittäin, joten toivoa sopii, että koskaan en joudu jämähtämään neljän seinän sisälle, mistään syystä.
Onneksi ainakin anopin tiedän painelleen synnytystä seuraavana aamuna jo sikalaan, joten ruoskintaa tuskin on siltä suunnalta odotettavissa, vaikka eläisin, liikkuisin ja ratsastaisin kuinka normaalisti raskaudenkin aikana. Olettaen että sitä raskautta nyt edes tulee enää.

Taidanpa nyt ottaa pään pois omasta perseestäni, lakata möyrimästä tässä entäs-jos-en-koskaan-voi-saada-lapsia- tilassani ja lähteä pihalle ihan kuten ylempänä kehotin!

Joko se on ohi?

En voi käsittää; tänään on vuotokin ollut ihan onnettoman niukkaa ruskeaa tuhrua, joten kai tämä sitten on tässä.

Olen kerran ennenkin kokenut keskenmenon, silloin lääkkeillä tarkoituksella aiheutetun. Ilmeisesti lääkkeellinen keskeytys eroaa tästä luonnollisesta aika paljonkin, koska se tehtiin viikolla 5+ ja oli aivan toisenlainen.
Lauantaina vuodon alkaessa minä varauduin jo siihen tuskaiseen päivään, josta en tulisi selviämään ilman kourallista lääkkeitä ja yösiteitä. Kuvittelin, että makaisin kippurassa sohvalla valittaen kuten viimeksi ja luulin, että tokenen siitä aikaisintaan seuraavaksi päiväksi.

Vaan kappas; ihan tolkuissani olin koko viikonlopun, otin sen yhden ainoan särkylääkkeen ihan varmuudeksi etukäteen (no, ei olisi tarvinnut), pärjäsin ihan normaaleilla siteillä ja hoidin tallihommat ihan kuten aina ja ihan itse.
Että kun lääkäriltä sain eilen tiedon täysin tyhjästä kohdusta, on ilmeisesti lauantaina tullut suurin osa roinasta pihalle, koska vuoto oli sunnuntaina illalla jo tosi niukkaa. Eilen tuli vielä verta, tänään ei punaista ole näkynyt.
Luojan kiitos tästä helppoudesta fyysisellä puolella - henkisesti tokenen tästä kai.. joskus?

Toisaalta olen ihan tyytyväinen - nythän me päästään aloittamaan alusta ihan heti ja saan toivottavasti sen plussan tikkuun nopeasti, tai ainakaan ei tarvitse ensin kärvistellä minkään vuotojen kanssa ensimmäistä kolmea viikkoa kuten viimeksi!

Olen jo tsempannut itseäni aloittamaan juoksutreenin taas talven jäljiltä sillä monien kehumalla 11 viikon juoksuohjelmalla. Saas nähdä auttaako sekään ihan törkeän kivuliaisiin penikoihin joiden kanssa olen paininut viimeisen vuoden, mutta ainakin juoksumäärät ovat alkuun ihan naurettavan lyhyitä.
Jos siitä saisin motivaatiota jatkaa eteenpäin.
Muutenkin olen niin kovin kärsimätön persoona; koko ajan pitäisi olla jotain mitä odottaa ja joku päämäärä, en minä osaa märehtiä sohvassa montaa päivää yhtä asiaa. Saatan ulospäin vaikuttaa siltä, ettei mitään olisi edes tapahtunut (vaikka onkin, mutta sitähän ei mieheni lisäksi kukaan tiedä), murehdin ja pyörittelen asiaa sitten yksin hiljaa öisin.
Ei sekään ole hyvä asia, mutta siksi yritänkin purkaa ajatuksia tähän blogiin näin anonyymisti.

Ja siksi olen kovin otettu jokaisesta kommentista, kokemuksesta tai muusta ajatuksesta, jonka teiltä lukijoilta saan! :)

Ei se ollutkaan onnellinen loppu.

Niin, aina ei vaan asiat mene kuten on suunniteltu.

Kolme päivää sitten alkoi verinen vuoto ja koska se ei loppunut enää ollenkaan, tajusin, että kesken meni ja se siitä.
Viikkoja oli vasta 7+1, raskaudesta oli tiedetty suunnilleen kolme viikkoa.
Kolme viikkoa on uskomattoman pitkä aika ajatella asiat uudelleen, suunnitella kaikki uudelleen ja tottua ajatukseen, että meitäkin olisi kolme ennen joulua.
Vaan eipä olekaan.

Ensimmäinen puoli päivää meni miettiessä, että mikä minussa on vikana, mitä minä olen tehnyt väärin, ja mitä olisin voinut tehdä toisin, ettei näin olisi käynyt. Todennäköisesti en yhtään mitään, kuten mieheni yritti hokea. Silti tunsin itseni epäonnistuneeksi; eikö naisen tehtävä alun alkaen ole tulla raskaaksi ja synnyttää lapsi, enkä minä perkele pysty edes siihen?!?
Loppuillan yritin tottua ajatukseen että tämä odotus loppui tähän, vaikka silti vielä jostain syystä pieni osa kuvitteli, että nyt kyseessä on joku ihan harmiton juttu ja maanantaina se selviää kun saan yhteyden neuvolaan.

Lauantaina aamulla sitten hanan auetessa kunnolla soitin päivystykseen ja minulle vastannut kärttyinen täti sanoi melko suoraa, että mitäs sinne soittelen, ei se asia heitä kiinnosta. Okei, ymmärrän ettei asialle voi tehdä mitään enää siinä vaiheessa, mutta olin ihan oikeasti aika pihalla; enhän ollut ehtinyt vielä edes neuvolaan ensimmäistä kertaa!
Mistä minä olisin voinut tietää, mitä kuuluu tehdä?

Tänään sitten heti kahdeksalta aloin soitella neuvolaan, jossa vastaaja kertoi etteivät juuri nyt pysty vastaamaan ja lässynlää. Tunnin yritin, kunnes soitin ihan terveyskeskukseen, josta kerrottiin ettei neuvolassa edes ole tällä viikolla ketään. Ystävällinen hoitaja kuitenkin kuunteli asiani ja etsi minulle seuraavan numeron johon voisin soittaa, mutta sieltäkin annettiin taas uusi numero.
Lopulta sain langan päähän oikean ihmisen, joka lupasi ottaa minut ultraan aikojen välissä jos ehtisin paikalle tunnissa.

Tunnin päästä katselin ruudulta mustaa kuvaa; "kohtu on täysin tyhjä".
Olin tottakai ehtinyt jo totutella ajatukseen että kaikki tämä pitää aloittaa alusta, mutta kyllä se aika hiljaiseksi pisti.
Mitään vikaa ei sisuskaluista löydetty, joten sain tsempit uuteen yritykseen ja luvan soittaa heille heti, kun olen uudelleen raskaana, jotta varattaisi alkuraskauden kontrolliultra ja saan sitten tarkistuttaa että kaveri on kyydissä ja kaikki hyvin.

Nyt istun tämän pitkän päivän jälkeen kotona ja päässä pyörii vaikka mitä.
Haluanko minä aloittaa kaiken taas alusta?
Voinko koskaan saada lapsia?
Mitä jos se menee taas kesken; kestänkö sen?
Entä mies?

Uskallanko enää?