Nyt viikonloppuna mies lämmitti paljun lauantaiksi ja siinä liotessani siideri kourassa mietin, miten ikävä tuleekaan niitä hulvattomia viikonloppukännejä ja sitä kiireetöntä fiilistä, kun mihinkään ei tarvitse mennä eikä mitään tehdä.
Siis olettaen, että kaikki menee jossain vaiheessa hyvin ja meillä on se oma käärö tässäkin perheessä joskus.
Tällä hetkellä elämää ei rajoita kun hevoset, mutta eipä nekään tarvitse sitä jatkuvaa vahtimista ja päivystämistä, vaan niille riittää että hoidan ruokahuollon kolme kertaa päivässä ja siivoan tallin aamulla.
Enkä toki väitä, että meillä mitään tajutonta ryyppäämistä kukaan sen enempää harrastaa, mutta ihan muutaman kerran vuoteen tulee itsekin sihautettua kaljatölkki jo kolmelta iltapäivällä ja pienessä tuiskeessa menee ihan yöhön asti, eikä ajankulua edes huomaa. Kuten nyt lauantaina.
Ja mikäs sen parempaa, kuin sunnuntaiaamuna tehdä rauhassa aamutalli, käydä lenkillä ja sukeltaa takaisin paljuun, eikä mitään kiirettä! (Ne vauvantekoharjoitukset voi tietty suorittaa jossain välissä ;)
Uskon kyllä, että siihen vauvassa kiinni olemiseen 24/7 tottuu varmasti varsin pian, eikä sitten varmaan edes muista miltä tuntuu se, ettei ole mitään huollettavaa kainalossa koko aikaa. Eikä minulla ole mitään sitä vastaan, päinvastoin. Mutta nuo kiireettömät hetket ihan kahdestaan (sillon harvoin kuin niitä on..), pistävät tietysti miettimään että eihän siinä elämässä näin kahdestaankaan mitään vikaa ole.
Tänään aamulla soitin sinne neuvolaankin ja peruutin ajan. Se olisi ollut tänään klo 8, mutta en saanut neuvolasta ketään kiinni koko viime viikon aikana kun olivat lomalla tai jotain.
Tuli jotenkin sellainen olo, että siellä puhelimen toisessa päässä ollut täti kuvitteli mun olevan ihan shokissa tästä tapahtuneesta ja vähintäänkin tarvitsevan jonkun rauhoittavan lääkityksen ja pehmustetun huoneen.
Kovin varovaisesti se sanoi ihan jokaisen lauseen ja vähintään joka toisen lauseen jälkeen muisti kysyä, että eihän hän vaan loukannut mua mitenkään ja jos loukkasi, niin ei ollut tarkoitus.
Mua alkoi ihan oikeasti jo vähän naurattaa se hyssyttely jossain vaiheessa, mutta en viitsinyt tälle ystävälliselle tädille alkaa selvittämään toissaviikonloppuista soittokierrosta sen enempää. Silloin sain polilta ihan selvän ilmoituksen että mitäs sinne soittelen, ei heitä kiinnosta mikään keskenmeno kun he ei sille mitään voi kuitenkaan tehdä ja koitahan pärjäillä kotona. Jos menee taju niin sitten tietysti tervetuloa heidän hoitoonsa.
Onko se sitten niin, että neuvolassa yleensäkin suhtaudutaan keskenmenoihin jotenkin enemmän sen äidin tunteiden kannalta, sairaalassa taas yhtenä asiana joita vaan tapahtuu joillekin. En tiedä.
Jos en olisi aiheesta niin paljon lukenut ja jos en olisi satavarma, että vika ei ollut minussa (ainakaan niiden luettujen juttujen perusteella, heh..), olisi mulle voinut tuon tädin hyssyttelystä jäädä vähän sellainen kuva, että keskenmeno on asia josta ei sovi puhua eikä niitä edes tapahdu kuin joskus ja jollekin.
No, toisaalta olen ihan tyytyväinen että jo muutama päivä tapahtuneen jälkeen osasin edes jotenkin järkeillä asian enemmänkin uuden yrityksen kuin itsemurhan kannalta, joten eipä tuo neuvolan höpinä paljon hetkauttanut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti