maanantai 19. toukokuuta 2014

Ulkonäköpohdintaa (rv8+1)

Että mä sitten vihaan tätä ilmaa!
Kesä on hienoa aikaa, ei siinä mitään, mutta miksi se päivän keskilämpötila ei voi mieluummin olla lähempänä kahta- kuin kolmeakymmentä astetta? Eihän tässä viidakkoilmastossa jaksa edes hengittää!

Turvotus näillä viikoilla alkaa olla muutenkin jo sitä luokkaa, että kohta olen ihan epätoivoinen; mitkään vaatteet ei tunnu mahtuvan puristamatta päälle, olo on kokoajan kuin juuri perhepitsan yksinään syöneellä ja tunnen itseni kaikkea muuta kuin hehkeäksi odottajaksi.
Joskus olen nähnyt joissakin blogeissa tai muussa yhteydessä kuvia raskaana olevista, joissa sitten esitellään sitä "valtavaa" turvotusta. Mikä siis yleensä tarkoittaa, että et kertakaikkiaan pysty erottamaan kummassa kuvassa henkilö edes väittää olevansa turvonnut, jos vierekkäin on kuvat ennen raskautta ja sen aikana.
Mutta minäpäs olen kasvattanut kuulkaa ihan jenkkakahvatkin! Voi helvetin helvetti, ei muuta voi sanoa. Olen aina ollut ihan hysteerisen tarkka ulkonäöstäni, enkä oikeastaan koskaan itseeni tyytyväinen, mutta nythän se myrkyn lykkäsi. Kesä tuli, ulkona pitäisi liikkua melkein alasti ja minä näytän norsulta!
Täällä on kaksin käsin kiskottu ananasta, vettä ja vissyä, mutta vaikutus on ihan tasan puhdas nolla. Aivan sama syönkö pelkkää salaattia, välttelenkö hiilareita vai mitä yritän, turpoan vain entisestään.
Olen jopa merkinnyt syömäni kalorimäärät ylös, eikä pitäisi olla siis siitäkään kiinni, että syön jotenkin huomaamattani liikaa. Tiedän kyllä, ettei raskauden aikana saa laihduttaa, enkä sitä toki nyt haluakaan, mutta en myöskään halua lihoa, kun se ei vielä edes tarkoituksenmukaista ole.

Neuvolasta kun yritin kysellä jotain ohjeistusta, oli vastaus jotenkin ympäripyöreästi suurinpiirtein "se nyt vaan on sellasta". No aha.
Mä olen kuitenkin käsittänyt, että se järkyttävä liiallinen turvotuskaan ei niin terveellistä olisi, joten sinänsä hassua ettei mitään neuvoja ollut antaa. Vai alkaako niitä paukkua sitten vasta loppuvaiheessa, kun sormetkin on niin turvonneet ettei mistään saa edes otetta?

Arvasin jo ihan etukäteen saavani hengenahdistusta muuttuvasta kropasta eritoten tässä vaiheessa, kun raskaus ei näy ulospäin vielä mitenkään. Nythän siis näytän vain siltä, että grillikausi on avattu kuukautta etuajassa ja kalja maistuu. Ja tätähän se tulee olemaankin vielä monen monta viikkoa.
Mä olen jotenkin aina ajatellut, että musta ei koskaan tule sellaista jokinorsua, joka ei jaksa itse edes kävellä suuren mahansa kanssa ja joka vaan makaa sohvalla suklaata pupeltaen.
Ok, se on tosi, ettei tässä nyt juuri ole ylimääräistä herkuteltu, mutta näyttääpä kohtalo silti olevan tuleva läski.
Toisaalta tuntuu niin väärältä inhota omaa kehoaan lihomisen takia kun kuitenkin olen raskaana, mutta toisaalta taas tuntuu yhtä väärältä, että miksi se olen minä joka lihoo sen sata kiloa, kun juuri sitä yritän kaikin keinoin välttää?
Pääasiahan tietenkin on, että vauva voi hyvin ja raskaus etenee normaalisti, ja oikeastihan nämä ylimääräisen kilot pitäisi olla ihan pikkujuttu. Tässä voi kuitenkin mennä pieleen vielä niin moni asia, että ehkä päällimmäisenä mielessä ei tulisi olla levinnyt perse.
Vaan kun ihminen on pinnallinen, niin sille ei sitten mitään voi.

Taidan siis vetää lenkkarit jalkaan ja lähteä sulattelemaan tämän päivän salaattipitoista lounasta, että mahtuu taas illasta lisää ananasta ja… öö.. ananasta?

torstai 15. toukokuuta 2014

Ensimmäinen neuvola (rv 7+5)

Aika ristiriitaisissa fiiliksissä menin aamulla tuohon terkkarin neuvolaan.
Miehen kanssa oli ollut kinaa edellisenä iltana taas vaikka ja mistä (ai, mitkä hormonit..?), eikä ollut ollenkaan sellainen olo, että onpas kiva lähteä neuvolantädille hehkuttamaan tulevaa perheonnea ja lässynlää.

Onneksi siellä oli kuitenkin vastassa se mukavampi terkkari, pelkäsin jo että saan itseäni kyttäämään sen kurjan tiuskivan naisen.
Tunti meni niin etten ajankulua edes huomannut, paljon oli asiaa ja paljon sain myös kaikenlaista paperia. En edes muista, mistä kaikesta siellä puhuttiin, varsinkin ne kaikkien seulontojen viikot ja ajat menivät ihan ohitse.

Minua jotenkin huvitti, kun terkkari meni ihan sekaisin kertoessani hänelle raskausviikot, jotka minulle oli ilmoitettu viimeviikon perjantaina olleessa ultrassa.
He ilmeisesti laskevat viikot aika edellisistä kuukautisista, tässä tapauksessa terkkari siis laski viimeisestä keskenmenosta. Vaikka kyllä ihan selvästi kerroin, että ihan oikeat viimeiset menkat on olleet sitten tammikuussa, että siitä vaan.
Hän siis tarjosi jotain viikkoa 8+6 ja kertoessani että ultrassa alkion koon mukaan olisi 7+4 (eilen), alkoi sen päiväinen vääntäminen että kuinka se nyt menee.
"Mutta kun tää mun kone antaa tälläsen" -- öö, aha? Muuta sitä?

Tilanne ratkesi sitten hänen soitettuaan tuonne äitipolille missä olin käynyt. He sieltä sanoivat että yleensähän se on ihan normaali käytäntö, että ultrasta saa sen tarkimman varmistuksen viikoista, kun se lasketaan siellä alkion koon mukaan.
Mä luulin, että terkkarille se olisi ollut ihan itsestäänselvyys, koska niin olin itse sen asian ajatellut alusta saakka. Ei mulle tullut mieleenkään alkaa laskea viikkoja siitä keskenmenovuodosta, kun en edes tiedä, että voidaanko sitä pitää mitenkään verrannollisena kuukautisiin.
No, aina oppii.. ;)

Lisäksi musta jotenkin tuntui, että terkkari oli jotenkin ylivarovainen sen edeltävän keskenmenon suhteen. Siis joka asiassa sanoi, että "nyt kun niin kävi, niin pitäisi sitten ottaa vähän rauhallisemmin sitä ja tätä ja…". Kysyinkin lähtiessä, että sano nyt suoraa vaan, onko mulla jotenkin suurempi riski saada uusi keskenmeno tälläkin kertaa vai miksi siitä nyt jauhetaan koko ajan?
Hän vastasi kuitenkin että ei ole eikä hän mua varoittele sen enempää kuin muitakaan, mutta silti jäi vähän sellainen fiilis että mä en saisi tehdä nyt yhtään mitään.

Kysyin myös ratsastamisesta, joka jakaa mielipiteitä aika hurjastikin.
Siihen sanottiin, että ratsastaa saa niin pitkään kun vaan taipuu sinne kyytii nousemaan ja ihan viimeistään olisi lopetettava sitten kun alkaa äitiysloman alku lähestyä.
Ja sitten taas se nassutus siitä, että MUN tapauksessa kyllä olisi vähän syytä välttää kaikenlaista sellaista vaarallista urheilua kun eihän sitä koskaan tiedä. Että jos on vaikka suurentunut riski keskenmenoihin, vaikka eihän mua varoitellakaan sen enempää kuin muitakaan.

No, kaikesta huolimatta kiipesin hevosen kyytiin heti koulusta tullessa ja olinkin sitten ravatessa aina tuntevinani jotain ihmeellistä alavatsassa. En tiedä, oliko se vain jotain psyykkistä, mutta hevonen joka tapauksessa kulki niin hienosti, että ihan siihen en malttanut lopettaa. Tuntui siis enemmänkin sellaista metkaa nipistelyä kuin minkäänlaista kipua, joten en jaksanut liiemmin huolestua.
Tämä hevonen on onneksi (tai kuinka sen nyt ottaa) ihan vasta täyttänyt neljä, joten ei siellä harjoitusravissa hötkytä vaikken raskaana olisikaan. Laukassakin tietysti pyrin vielä pitämään mahdollisimman kevyen istunnan kun  ei lapsen tasapaino ole vielä ihan niin kehittynyt, joten sitä ryskintää tulee minulle ihan tosi vähän verraten esimerkiksi ratsastustuntiin.

Kovin mielelläni herättelisin jotain keskustelua tästä raskausajan liikunnasta ja varsinkin näistä lajeista, jotka ovat vähän kyseenalaisempia kuin perus kävelylenkit. Toki sielläkin voi kaatua, mutta enivei.
Eli miten te muut olette liikkuneet raskauden aikana ja miten aikaisin on tahtia hiljennetty?
(Minä tiedän, että teitä lukijoita on, joten rohkeasti nyt vaan kommentoimaan ;)

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Huh mikä väsymys! (rv7+3)

Onpas ollut blogikin puolella hiljaisuutta taas. Muussa elämässä ei niinkään… :)
Loma meni hyvissä tunnelmissa, vähän fiilistä madalsi huonot ja kylmät ilmat, mutta ne upeat maisemat antoivat ihmettelemisen aihetta tälläkin kerralla.
Pari päivää kotiintulon jälkeen meni ihan vaan katsellessa, että kuinka rumaa täällä kotona onkaan!

Minulla oli uusi ultra viime viikon perjantaina, jossa sitten tarkistettiin viimein, että missä mennään ja onko siellä ketään.

Ja olihan siellä - tyypillä oli pituutta kaikki 8mm ja sydän löi hienosti! Aivan uskomaton fiilis, varsinkin sen sykkeen kuulemisen jälkeen vasta tajusin, että hei, tuo ei olekaan mun syke, siellä ihan oikeasti on joku!
Harmi, etten ottanut miestä mukaan, olisi ollut niin kiva että hän olisi kanssa kuullut uutisen ihan suoraa paikanpäällä. Pelkäsin vaan niin mahdottomasti huonoja uutisia ja uutta pettymystä, että sanoin suoraa meneväni yksin.
Alkio siis vastasi viikkoja 6+5, joten hedelmöittyminen on tapahtunut kahden viikon sisällä keskenmenosta. Aika huisilta kuulostaa!

Tämän viikko on mennyt ihan täysin tästä väsymyksestä selviämiseen - nyt en varmasti enää koskaan usko kenenkään ei-raskaana-olevan olevan väsynyt, vaikka mitä sanoisi.
Siis eihän tässä ole mitään tolkkua, kun ensimmäinen ajatus aamulla on, että voi v*ttu, kuinka monta tuntia pitää yrittää räpiköidä silmät auki, että pääsee nukkumaan? Ja illalla vastaavasti oikein harmittaa mennä maate, kun tuntuu, ettei saa nukuttua keskeytyksettä enää edes kahta tuntia putkeen.
Herään nykyisin ihan jokaiseen pienempäänkin risahdukseen (joita meillä onkin sitten ihan yöt läpeensä, kissalle vaan kiitoksia), enkä välttämättä saa enää nukuttua heti uudelleen. Ja jos ei mitään muuta, niin sitten juostaan pissalla.
Sellainen fiilis ettei mikään kiinnosta, mistään tekemisestä ei saa mitään otetta ja koulussakin olen paikalla vain paikalla olemisen ilosta. En ole tällä viikolla saanut siellä, niinkuin en kotonakaan, aikaiseksi yhtään mitään, tuijotan ihan zombina seinää.
Eilen havahduin, että kotimatkalla autossa ei ollut hajuakaan, mitä radiossa oli puhuttu puoli minuuttia aikaisemmin. Alan siis olla ihan liikenneriski.

Tästähän saisin varmasti sairaslomaa ihan heti ainakin pari viikkoa, jos olisi kanttia mennä pyytämään. Minä kuitenkin olen sitä mieltä, että raskaus ei ole sairaus, joten kynnys lääkärille valittamiseen on aika korkealla.

Onneksi tämä on vain tilapäistä ja tiedän että raskauden aikana tulee varmasti olemaan niitä parempiakin hetkiä sitten myöhemmin, mutta nyt tuntuu, ettei tästä suosta pääse ylös vaikka millä koittaisi.
Kahvinjuonti on loppunut lähes kokonaan, ei siksi että olisin erikoisen pahoinvoiva, sitä ei vain tee mieli. Harvinaista sinänsä, en ole tainnut olla ilman aamukahvia kai kymmeneen vuoteen. Voihan olla, että siinäkin on osansa väsymykseen, mutta jotenkin en usko.

Harmittaa, nyt kun olisi vielä mahdollista treenata hevosia ja elää ihan normaalisti, täytyy olon olla kuin lapamadolla!

Huomenna neuvolaan, saa nähdä olenko sieltä tullessani muutamaa vinkkiä viisaampi tätä väsymystä koskien.