Kaikilla lapsia! (rv 13+4)

Eilen kävi hauska sattuma, kun juttelin ystäväni kanssa puhelimessa; hänkin kertoi olevansa raskaana ja vain kuukauden meistä etuajassa! 

Enpä olisi uskonut, me ollaan kuitenkin oltu ihan aktiivisestikin tekemisissä mutta ei kai vaan ole tullut puheeksi :) On toisaalta tosi helpottavaa, etten olekaan tämän tilanteeni kanssa ihan yksin vaan nyt ystäväpiiriin alkaa tulla vauvoja sitten enemmänkin. Tähän mennessähän niitä ei olekaan ollut; siksi tämä vauvaviidakko on ihan tutkimaton osa-alue minun elämässäni.

Tapasin tässä lähipäivinä toisenkin ystäväni, joka asuu useamman sadan kilometrin päässä, emmekä siis näe kovin usein, vaikka puhelimessa tuleekin juteltua ihan kohtuullisesti.

Seuraava aihe tulee varmasti olemaan äiti-ihmisten kesken melkoinen tabu, mutta kirjoitan siitä silti mieluummin tänne blogiin kuin pahoitan henkilökohtaisesti kenenkään mieltä. 

Tällä ystävälläni on siis parivuotias tenava, jonka olen nähnyt usein ennenkin, mutta silloin se on ollut vielä niin pieni että juuri ei ääntä lähtenyt ja liikkuminen käsitti lähinnä pyörimisen selältä vatsalleen.

Olen aina pitänyt tätä ystävääni kovin järkevänä ja tasapainoisena ihmisenä, mutta nyt oli kyllä jo leuka loksahtaa kun seurasin häntä ja lasta.

Ensinnäkin mä luulin, että hän jättäisi lapsen vallan pois reissusta, kun puhetta oli että onpas kiva nähdä kun saadaan vihdoinkin jutella ihan rauhassa ajan kanssa. No, kuinkas ollakaan, sieltä se tenava työnnettiin ensimmäisenä ovesta ja revittiin vaatteet läjäksi tuohon keskelle käytävää.

Sitten se vapautettiin olohuoneeseen, eikä mennyt puolta minuuttia kun ensimmäinen kaukosäädin oli kaikilla kaksivuotiaan voimilla heitetty päin seinää - tässä vaiheessa äidin kommenttina että "hupsis, eihän se ollut sun puhelin?". 

Keitin toki kahvit ja kyselin kuulumisia, mutta koko vierailun aikana ei tainnut ystäväni suusta tulla yhtäkään kokonaista lausetta. Hän tuijotti sitä jokapaikkaan tunkevaa kersaa, keskeytti juttunsa ihan välittömästi kun ipana päästi pienenkin äänen ja lykkäsi jatkuvasti kersalle käteen ihan kaiken irtaimiston leikittäväksi mitä käsiinsä löysi. 

Eli käytännössä se ipana siis kirkui, ja todellakin kirkui taukoamatta koko tunnin ajan mitä he olivat tässä sisällä. Ystäväni reaktio oli vain että "siitä on tullut vähän äänekäs".

No on joo.

Seuraavaksi karvat nousi pystyyn päästessämme aiheeseen lapsi ja lemmikit. Tai tarkemminkin lapsi ja koira.

Meillähän on koira, maailman kiltein pieni seurasesse, joka ei tekisi pahaa kärpäsellekään koskaan. On tullut kaikkien kanssa aina loistavasti toimeen, kiltti kuin mikä ja poistuu paikalta ihan itsenäisesti jos tilanne alkaa ahdistaa. 

Tämä kääpiö sitten tietenkin ensimmäisenä kävi käsiksi koiraan kun se ovesta sisälle tallusti ja minä toki oletin että osaa käyttäytyä kun heillä kotonaankin on koira, vieläpä nelinkertaisen kokoinen verrattuna tähän meidän puudeliin.

Sanoin kyllä ystävälleni että katsoo vähän kakaran perään, koska meidän koiralle sattui juuri edellisenä päivänä pieni haaveri, jonka seurauksena takapäässä oli muutama pieni mutta kipeä haava. Joka oletettavasti siis aiheuttaa koiralla sen, ettei se halua sinne koskettavan ollenkaan. 

No, kersa siis koiran kimppuun ja minä kuvittelin tottakai että äiti pysäyttää tämän ennen kuin se on siellä persvilloissa kiinni - vaan ei. Koira lähtee sutimaan hysteerisenä ympäri kämppää, mukula roikkuu hännässä vatsallaan perässä ja äiti käskee minun komentaa koiraa.

Otin sitä penskaa sitten kädestä kiinni ja revin irti koirasta samalla, kun yritin ystävälleni selittää, että ei kai hänkään nyt voi oikeasti olettaa että tuollainen vajaa metrinen hukkapätkä pistää talon säännöt ihan sekaisin ja vie (kipeän) koiran paikan jo kyläreissulla?

Mutta kyllä vaan voi. Katsokaas kun heillä on ihan alusta saakka opetettu että koira väistää lasta ja koira häipyy aina paikalta ja koira heitetään sitten vaikka pihalle, jos pikku purjopetteri haluaa esimerkiksi mennä repimään sitä hännästä kesken ruokailun tai jotain. 

Siinä vaiheessa jäin oikeasti jo tuijottamaan varmaan ihan idiootin näköisenä, koska en olisi voinut ikinä kuvitellakaan että se entinen fiksu, järkevä ja hevos- sekä koiraharrastaja itsekin sulattaa aivonsa noin pahasti sitten kun ensimmäinen kersa on puskettu pihalle. 

Sama tilanne tapahtui myöhemmin ulkona, kun lapsi työnteli omia vaunujaan tuossa pihalla ja tuli kolme kertaa ihan suoraa minua päin; tähän ystäväni tokaisi, että väistäisitkö sitä lasta, kun sillä nyt ei koordinaatio ole vielä ihan kohdallaan.

Ok, miten se sen koordinaation koskaan oppisikaan, jos aina pedataan esteetön kulkuväylä joka paikkaan ja lakaistaan roskatkin tieltä, ettei pikkuihminen vaan kompastu??

Nyt meni kyllä sen verran usko ihmisiin, että sanoinkin miehelleni hänellä olevan täydet valtuudet antaa mojovaa avaria, jos mulla alkaa päässä heittää samalla tavalla joulun tienoilla.. 

Toki kasvatustapoja on monia, mutta jos jo kaksivuotiaana lapsi keskeyttää kaiken keskustelun kirkumisellaan välittömästi, saa kohdella eläimiä ihan miten tahansa, repii kaiken irtaimiston alas ja leikkii millä tahansa (kuten esimerkiksi mun läppärillä; alkoi paukuttaa näppäimistöä, johon sitten sanoin että se puolentoista tonnin kone voidaan nyt jättää tästä hommasta pois, jolloin äiti vastaa että "joo, kaikki kannattaakin siirtää pois mihin se lapsi ei saa koskea" - eli lasta ei siis saa kieltää mistään…?), niin voin vaan kuvitella mitä tuollainen huligaani on vanhempana.

En toki ole mikään ekspertti itsekään, eihän minulla vielä niitä lapsia ole, mutta jotenkin silmissäni näen tämän lapsen kohdalla ihan samanlaisen tulevaisuuden kasvatuksesta päätellen, kuin tuolla naapurin kersalla. Sekin on saanut aina kaiken tahtonsa läpi ja on nyt tosiaan viisivuotiaana niin kamala, ettei sen kanssa halua olla edes omat isovanhemmat...

Ällöttävän pitkä postaustauko ja ultrakuulumisia (rv12+3)

Hiphei, täällä ollaan taas!

Mä en oikein edes tiedä että miksi en muka ehtinyt koskaan kirjoittaa mitään, vaikka myöntää täytyy, että varsinkin viimeiset kouluviikot ennen lomaa olivatkin aikamoista tervanjuontia.
Neuvolassa mitattiin hb, joka oli tädin mukaan sillä hetkellä oikein optimaalinen ja kehuttavan hyvä, 145. Se ei kuitenkaan estänyt minua valittamasta väsymystä, johon en tosiaan saanut oikein mitään konkreettista apua.
Meillä oli viimeiset kouluviikot nyt viime- ja toissaviikolla ja toissaviikon tiistaina sitten viimein luovutin ja soitin neuvolaan saadakseni edes muutaman päivän lomaa. Sainkin sen viikon loppuun ja käskyn sitten heti maanantaina takaisin, jos olo ei ole muuttunut.
Oireena siis pelkkä väsymys, ihan koomaava väsymys, joka ei helpottanut yhtään millään. Vitamiinit otin päivittäin, söin hyvin ja terveellisesti, liikuin säännöllisesti, menin aikaisin nukkumaan ja lepäsin muutenkin päivällä jos oli mahdollista.
Vaan ei, ei auttanut.

Viime maanantaina siis soitin uudelleen neuvolaan ja tällä kertaa sieltä vastasi vanhempi (ja mielestäni se mukavampi) terveydenhoitaja, joka antoi minulle ajan samalle päivälle ja sanoi haluavansa nähdä minut ihan konkreettisesti ennen kuin kirjoittaisi lisää sairaslomaa.
Menin sitten käymään ja muuta tällä terkkarilla ei ollutkaan mielessä kuin se hb'n mittaaminen uudelleen. Ja hyvä niin, nyt oli arvo pudonnut jo lukemaan 111, joka terkkarin mielestä täysin selittikin sen tuskaisen väsymyksen. Olen kuulemma "tottunut liian hyvään hemoglobiiniin", joten noinkin raju notkahdus tuntui sitten kunnolla.
Sain rautakuurin ja käskyn mennä nukkumaan.

Tänään sitten tuossa aamulla mieheni totesi, ettei muista minun nukkuneen moneen kuukauteen näin pitkään (heräsin vasta puoli 10), saati pysyneen hereillä vielä iltakahdeksan jälkeen. Lisäksi häntä kummastutti, kun minä pyysin kahvia, joka tähän mennessä on jäänyt aamuisin juomatta.
Ja todellakin - nyt alkaa olo tuntua jo ihan ihmismäiseltä taas uudelleen! En voi vieläkään sanoa olevani mitenkään ihmeellisen pirteä, mutta luin kirjaa eilen illalla ihan oikeasti puoli yhteentoista, enkä edes herännyt siihen että mies kiskoo sitä posken alta kun olen sammunut taas kesken kaiken.
Olen saanut nukuttua (muutamaa vessakäyntiä lukuunottamatta joka yö) ihan täydet unet ja ihan oikeasti voin jopa sanoa herääväni pirteänä.
Jaksan taas käydä lenkillä ihan siksi että se on kivaa, en siksi että se on pakko. Alkaa tämä elämä tuntua taas ihan elämisen arvoiselta! :)
Vielä on pitkä matka siihen että olen oikeasti pirteä aamusta iltaan, eikä se hehkeä keskiraskaus nyt varmaan vielä huomenna ala, vaikka viikkojen puolesta ollaankin jo siellä. Mutta parempaan pin jatkuvasti!

Siinä varmaan osasyy tähän pitkään bloggaustaukoon, kuten siinäkin, että nyt on hevosasioiden kanssa ollut ihan hirveää säätämistä - jos en ole ollut selässä, olen vääntänyt aitatolppia, maalannut tallia, tehnyt satulakauppoja, soitellut valmentajille, pitänyt ratsastustunteja ja metsästänyt aitatarvikkeita.
Lopun ajan olenkin sitten nukkunut. Että hyvää lomaa koulusta ja tervetuloa kotiin työleirille - heinätyöt vielä odottaa, eikä peltojakaan ole tänä vuonna kuin 5, alaltaan varmaan jotain kuutisen hehtaaria.
Kysyn vaan, että mahdanko päästä koko souviin mukaan enää ollenkaan ja jos en, niin kuka ne sitten tekee?

Ultrassakin tosiaan kävimme eilen, ensimmäistä kertaa ihan yhdessä. Kaikki oli juuri kuten piti, suurin ongelma oli saada tyyppi kääntymään niin että niskaturvotuksen mittaus olisi mahdollista. Ihan optimaaliseen asentoon ei vartin tönimiselläkään päästy, vaikka kovasti siellä sätkittiin ja heiluteltiin. Olisin minäkin vastaavasta tönimisestä loukkaantunut!
Niskaturvotuksen mitta oli sitten lopulta 1,6mm joka on siis ihan hyvä arvo, mutta ilmeisesti hoitaja olisi halunnut sen saada mitattua vielä paremmin. Uskoisin, että jos niin olisi käynyt, olisi arvo ollut vielä pienempi, kun joka kerta kolmella mittauksella se oli aina vaan vähemmän.
Joten eipä hätää sen puolesta.

Mieskin oikein tuntui tajunneen että siellä se kaveri nyt sätkii, ensimmäinen kommentti jonka hän sairaalasta lähtiessämme antoi, oli että ei se hoitaja sitten voinut parempia kuvia antaa mukaan kun nämä oli ne kaikista epäselvimmät! Heh :)

Ulkonäköpohdintaa (rv8+1)

Että mä sitten vihaan tätä ilmaa!
Kesä on hienoa aikaa, ei siinä mitään, mutta miksi se päivän keskilämpötila ei voi mieluummin olla lähempänä kahta- kuin kolmeakymmentä astetta? Eihän tässä viidakkoilmastossa jaksa edes hengittää!

Turvotus näillä viikoilla alkaa olla muutenkin jo sitä luokkaa, että kohta olen ihan epätoivoinen; mitkään vaatteet ei tunnu mahtuvan puristamatta päälle, olo on kokoajan kuin juuri perhepitsan yksinään syöneellä ja tunnen itseni kaikkea muuta kuin hehkeäksi odottajaksi.
Joskus olen nähnyt joissakin blogeissa tai muussa yhteydessä kuvia raskaana olevista, joissa sitten esitellään sitä "valtavaa" turvotusta. Mikä siis yleensä tarkoittaa, että et kertakaikkiaan pysty erottamaan kummassa kuvassa henkilö edes väittää olevansa turvonnut, jos vierekkäin on kuvat ennen raskautta ja sen aikana.
Mutta minäpäs olen kasvattanut kuulkaa ihan jenkkakahvatkin! Voi helvetin helvetti, ei muuta voi sanoa. Olen aina ollut ihan hysteerisen tarkka ulkonäöstäni, enkä oikeastaan koskaan itseeni tyytyväinen, mutta nythän se myrkyn lykkäsi. Kesä tuli, ulkona pitäisi liikkua melkein alasti ja minä näytän norsulta!
Täällä on kaksin käsin kiskottu ananasta, vettä ja vissyä, mutta vaikutus on ihan tasan puhdas nolla. Aivan sama syönkö pelkkää salaattia, välttelenkö hiilareita vai mitä yritän, turpoan vain entisestään.
Olen jopa merkinnyt syömäni kalorimäärät ylös, eikä pitäisi olla siis siitäkään kiinni, että syön jotenkin huomaamattani liikaa. Tiedän kyllä, ettei raskauden aikana saa laihduttaa, enkä sitä toki nyt haluakaan, mutta en myöskään halua lihoa, kun se ei vielä edes tarkoituksenmukaista ole.

Neuvolasta kun yritin kysellä jotain ohjeistusta, oli vastaus jotenkin ympäripyöreästi suurinpiirtein "se nyt vaan on sellasta". No aha.
Mä olen kuitenkin käsittänyt, että se järkyttävä liiallinen turvotuskaan ei niin terveellistä olisi, joten sinänsä hassua ettei mitään neuvoja ollut antaa. Vai alkaako niitä paukkua sitten vasta loppuvaiheessa, kun sormetkin on niin turvonneet ettei mistään saa edes otetta?

Arvasin jo ihan etukäteen saavani hengenahdistusta muuttuvasta kropasta eritoten tässä vaiheessa, kun raskaus ei näy ulospäin vielä mitenkään. Nythän siis näytän vain siltä, että grillikausi on avattu kuukautta etuajassa ja kalja maistuu. Ja tätähän se tulee olemaankin vielä monen monta viikkoa.
Mä olen jotenkin aina ajatellut, että musta ei koskaan tule sellaista jokinorsua, joka ei jaksa itse edes kävellä suuren mahansa kanssa ja joka vaan makaa sohvalla suklaata pupeltaen.
Ok, se on tosi, ettei tässä nyt juuri ole ylimääräistä herkuteltu, mutta näyttääpä kohtalo silti olevan tuleva läski.
Toisaalta tuntuu niin väärältä inhota omaa kehoaan lihomisen takia kun kuitenkin olen raskaana, mutta toisaalta taas tuntuu yhtä väärältä, että miksi se olen minä joka lihoo sen sata kiloa, kun juuri sitä yritän kaikin keinoin välttää?
Pääasiahan tietenkin on, että vauva voi hyvin ja raskaus etenee normaalisti, ja oikeastihan nämä ylimääräisen kilot pitäisi olla ihan pikkujuttu. Tässä voi kuitenkin mennä pieleen vielä niin moni asia, että ehkä päällimmäisenä mielessä ei tulisi olla levinnyt perse.
Vaan kun ihminen on pinnallinen, niin sille ei sitten mitään voi.

Taidan siis vetää lenkkarit jalkaan ja lähteä sulattelemaan tämän päivän salaattipitoista lounasta, että mahtuu taas illasta lisää ananasta ja… öö.. ananasta?

Ensimmäinen neuvola (rv 7+5)

Aika ristiriitaisissa fiiliksissä menin aamulla tuohon terkkarin neuvolaan.
Miehen kanssa oli ollut kinaa edellisenä iltana taas vaikka ja mistä (ai, mitkä hormonit..?), eikä ollut ollenkaan sellainen olo, että onpas kiva lähteä neuvolantädille hehkuttamaan tulevaa perheonnea ja lässynlää.

Onneksi siellä oli kuitenkin vastassa se mukavampi terkkari, pelkäsin jo että saan itseäni kyttäämään sen kurjan tiuskivan naisen.
Tunti meni niin etten ajankulua edes huomannut, paljon oli asiaa ja paljon sain myös kaikenlaista paperia. En edes muista, mistä kaikesta siellä puhuttiin, varsinkin ne kaikkien seulontojen viikot ja ajat menivät ihan ohitse.

Minua jotenkin huvitti, kun terkkari meni ihan sekaisin kertoessani hänelle raskausviikot, jotka minulle oli ilmoitettu viimeviikon perjantaina olleessa ultrassa.
He ilmeisesti laskevat viikot aika edellisistä kuukautisista, tässä tapauksessa terkkari siis laski viimeisestä keskenmenosta. Vaikka kyllä ihan selvästi kerroin, että ihan oikeat viimeiset menkat on olleet sitten tammikuussa, että siitä vaan.
Hän siis tarjosi jotain viikkoa 8+6 ja kertoessani että ultrassa alkion koon mukaan olisi 7+4 (eilen), alkoi sen päiväinen vääntäminen että kuinka se nyt menee.
"Mutta kun tää mun kone antaa tälläsen" -- öö, aha? Muuta sitä?

Tilanne ratkesi sitten hänen soitettuaan tuonne äitipolille missä olin käynyt. He sieltä sanoivat että yleensähän se on ihan normaali käytäntö, että ultrasta saa sen tarkimman varmistuksen viikoista, kun se lasketaan siellä alkion koon mukaan.
Mä luulin, että terkkarille se olisi ollut ihan itsestäänselvyys, koska niin olin itse sen asian ajatellut alusta saakka. Ei mulle tullut mieleenkään alkaa laskea viikkoja siitä keskenmenovuodosta, kun en edes tiedä, että voidaanko sitä pitää mitenkään verrannollisena kuukautisiin.
No, aina oppii.. ;)

Lisäksi musta jotenkin tuntui, että terkkari oli jotenkin ylivarovainen sen edeltävän keskenmenon suhteen. Siis joka asiassa sanoi, että "nyt kun niin kävi, niin pitäisi sitten ottaa vähän rauhallisemmin sitä ja tätä ja…". Kysyinkin lähtiessä, että sano nyt suoraa vaan, onko mulla jotenkin suurempi riski saada uusi keskenmeno tälläkin kertaa vai miksi siitä nyt jauhetaan koko ajan?
Hän vastasi kuitenkin että ei ole eikä hän mua varoittele sen enempää kuin muitakaan, mutta silti jäi vähän sellainen fiilis että mä en saisi tehdä nyt yhtään mitään.

Kysyin myös ratsastamisesta, joka jakaa mielipiteitä aika hurjastikin.
Siihen sanottiin, että ratsastaa saa niin pitkään kun vaan taipuu sinne kyytii nousemaan ja ihan viimeistään olisi lopetettava sitten kun alkaa äitiysloman alku lähestyä.
Ja sitten taas se nassutus siitä, että MUN tapauksessa kyllä olisi vähän syytä välttää kaikenlaista sellaista vaarallista urheilua kun eihän sitä koskaan tiedä. Että jos on vaikka suurentunut riski keskenmenoihin, vaikka eihän mua varoitellakaan sen enempää kuin muitakaan.

No, kaikesta huolimatta kiipesin hevosen kyytiin heti koulusta tullessa ja olinkin sitten ravatessa aina tuntevinani jotain ihmeellistä alavatsassa. En tiedä, oliko se vain jotain psyykkistä, mutta hevonen joka tapauksessa kulki niin hienosti, että ihan siihen en malttanut lopettaa. Tuntui siis enemmänkin sellaista metkaa nipistelyä kuin minkäänlaista kipua, joten en jaksanut liiemmin huolestua.
Tämä hevonen on onneksi (tai kuinka sen nyt ottaa) ihan vasta täyttänyt neljä, joten ei siellä harjoitusravissa hötkytä vaikken raskaana olisikaan. Laukassakin tietysti pyrin vielä pitämään mahdollisimman kevyen istunnan kun  ei lapsen tasapaino ole vielä ihan niin kehittynyt, joten sitä ryskintää tulee minulle ihan tosi vähän verraten esimerkiksi ratsastustuntiin.

Kovin mielelläni herättelisin jotain keskustelua tästä raskausajan liikunnasta ja varsinkin näistä lajeista, jotka ovat vähän kyseenalaisempia kuin perus kävelylenkit. Toki sielläkin voi kaatua, mutta enivei.
Eli miten te muut olette liikkuneet raskauden aikana ja miten aikaisin on tahtia hiljennetty?
(Minä tiedän, että teitä lukijoita on, joten rohkeasti nyt vaan kommentoimaan ;)

Huh mikä väsymys! (rv7+3)

Onpas ollut blogikin puolella hiljaisuutta taas. Muussa elämässä ei niinkään… :)
Loma meni hyvissä tunnelmissa, vähän fiilistä madalsi huonot ja kylmät ilmat, mutta ne upeat maisemat antoivat ihmettelemisen aihetta tälläkin kerralla.
Pari päivää kotiintulon jälkeen meni ihan vaan katsellessa, että kuinka rumaa täällä kotona onkaan!

Minulla oli uusi ultra viime viikon perjantaina, jossa sitten tarkistettiin viimein, että missä mennään ja onko siellä ketään.

Ja olihan siellä - tyypillä oli pituutta kaikki 8mm ja sydän löi hienosti! Aivan uskomaton fiilis, varsinkin sen sykkeen kuulemisen jälkeen vasta tajusin, että hei, tuo ei olekaan mun syke, siellä ihan oikeasti on joku!
Harmi, etten ottanut miestä mukaan, olisi ollut niin kiva että hän olisi kanssa kuullut uutisen ihan suoraa paikanpäällä. Pelkäsin vaan niin mahdottomasti huonoja uutisia ja uutta pettymystä, että sanoin suoraa meneväni yksin.
Alkio siis vastasi viikkoja 6+5, joten hedelmöittyminen on tapahtunut kahden viikon sisällä keskenmenosta. Aika huisilta kuulostaa!

Tämän viikko on mennyt ihan täysin tästä väsymyksestä selviämiseen - nyt en varmasti enää koskaan usko kenenkään ei-raskaana-olevan olevan väsynyt, vaikka mitä sanoisi.
Siis eihän tässä ole mitään tolkkua, kun ensimmäinen ajatus aamulla on, että voi v*ttu, kuinka monta tuntia pitää yrittää räpiköidä silmät auki, että pääsee nukkumaan? Ja illalla vastaavasti oikein harmittaa mennä maate, kun tuntuu, ettei saa nukuttua keskeytyksettä enää edes kahta tuntia putkeen.
Herään nykyisin ihan jokaiseen pienempäänkin risahdukseen (joita meillä onkin sitten ihan yöt läpeensä, kissalle vaan kiitoksia), enkä välttämättä saa enää nukuttua heti uudelleen. Ja jos ei mitään muuta, niin sitten juostaan pissalla.
Sellainen fiilis ettei mikään kiinnosta, mistään tekemisestä ei saa mitään otetta ja koulussakin olen paikalla vain paikalla olemisen ilosta. En ole tällä viikolla saanut siellä, niinkuin en kotonakaan, aikaiseksi yhtään mitään, tuijotan ihan zombina seinää.
Eilen havahduin, että kotimatkalla autossa ei ollut hajuakaan, mitä radiossa oli puhuttu puoli minuuttia aikaisemmin. Alan siis olla ihan liikenneriski.

Tästähän saisin varmasti sairaslomaa ihan heti ainakin pari viikkoa, jos olisi kanttia mennä pyytämään. Minä kuitenkin olen sitä mieltä, että raskaus ei ole sairaus, joten kynnys lääkärille valittamiseen on aika korkealla.

Onneksi tämä on vain tilapäistä ja tiedän että raskauden aikana tulee varmasti olemaan niitä parempiakin hetkiä sitten myöhemmin, mutta nyt tuntuu, ettei tästä suosta pääse ylös vaikka millä koittaisi.
Kahvinjuonti on loppunut lähes kokonaan, ei siksi että olisin erikoisen pahoinvoiva, sitä ei vain tee mieli. Harvinaista sinänsä, en ole tainnut olla ilman aamukahvia kai kymmeneen vuoteen. Voihan olla, että siinäkin on osansa väsymykseen, mutta jotenkin en usko.

Harmittaa, nyt kun olisi vielä mahdollista treenata hevosia ja elää ihan normaalisti, täytyy olon olla kuin lapamadolla!

Huomenna neuvolaan, saa nähdä olenko sieltä tullessani muutamaa vinkkiä viisaampi tätä väsymystä koskien.

Ultrakuulumisia

Minä sitten tein kuten käskettyä ja soitin viime keskiviikkona äitiyspolille, varatakseni ajan ultraan, jonne he minut pyysivät kun testi näyttää uudelleen plussaa.

Koska minulle oli yhä edelleen täysi mysteeri että miten pitkällä raskaus on, ihmettelin, että sain ajan tälle päivälle, enkä esimerkiksi kahden viikon päähän. Oletukseni oli alunperin, että ei siellä mitään varmasti vielä voi näkyä, koska olen käsittänyt että tuohon ar-ultraan mennään nimenomaan kuuntelemaan ne sydänäänet joskus viikolla 7+. Ja koska keskenmeno tapahtui 15.3, en voi millään olla vielä niin pitkällä.

No, kiltisti paikanpäälle ja housut pois. Lääkäri siinä jo nauroi sisään astuessani, että terve taas, voitkin mennä heti suoraa riisumaan.

Löydöksenä oli 5mm pitkä (jokin)pussi, en sitten kuollaksenikaan muista että miksi sitä sanottiin. Lopputuloksena kuitenkin täysin normaali raskaus, viikkoja kahdesta kolmeen. Kaikki oli siellä missä pitikin, mutta kuten jo aluksi arvelin, ei sieltä vielä paikannettu sitä itse alkiota.
Käsittääkseni kuitenkin minut haluttiin sinne tarkistukseen juuri siksi, että katsottiin raskauden olevan kohdun sisäinen ja kaiken oikealla paikallaan.
Ja tosiaan on mennyt kyllä oviksen bingailut ihan päin persettä, jos hedelmöittymisestä on pyöreästi pari viikkoa. Eihän meillä edes harrastettu seksiä silloin! :D

Jäin miettimään sitä, että monesta paikasta olen saanut käsityksen, että ihmiset käyvät alkuraskauden ultrassa yksityisellä. Miksi?
Se on kuitenkin aina vähintään satasen paukku, joten miksi se aika pitää varata yksityiseltä eikä kunnallisesta? Vai onko sitten muissa kaupungeissa vaan vaikea päästä kunnallisen puolen ultraan neuvolan ulkopuolella ellei ole oikeasti joku hätä?
Ihmettelen ihan siksi, että minä olen ainoastaan yhden kerran omasta aloitteestani sen ajan varannut, seuraavaksi jo sieltä se ihan pyysivät, että olisin yhteydessä jotta varmasti pääsen heti tarkistuttamaan tilanteen kun plussa tulee.
Nyt sitten minulle annettiin käteen uusi aika kahden viikon päähän, jotta taas tarkistetaan tilanne ja sitten nähdään jo se itse tyyppi.
Minä siis päinvastoinkin olen hyvin tyytyväinen ainakin tämän kaupungin sairaalan toimintaan. En tiedä johtuuko nuo tiheät tarkistukset edes siitä keskenmenosta, koska niitähän ei ole ollut kuin yksi. En kärsi lapsettomuudesta, se yksikin keskenmeno tapahtui hyvin siististi ja nopeasti, minulla ei koskaan ole todettu mitään gynekologisia vaivoja miksi minua pitäisi seurata.
Eli jos tässä nyt on kyseessä joku tulevan mamman mielenrauhoitusprojekti, niin kaikki kiitos vaan kivoille lääkäreille ja hoitsuille - mielelläni mä siellä kahden viikon välein käyn tarkistamassa että kaikki on niinkuin pitää!
Neuvolaan en ole ajatellut soittaa ennen kuin vasta sen seuraavan ultran jälkeen, vieläkin mielessä kaihertaa melkein onnellisuutta vahvempana pelko siitä, ettei sieltä enää sitten löydykään mitään tai että saankin mennä ultraan tarkistamaan, onko kaikki raskausmateriaali varmasti tullut ulos.

Jollain tavalla niin säälittää, kun mies on ihan superinnoissaan ja hehkuttaa kokoajan tätä raskautta, ja minä pelkään jo valmiiksi toisen puolesta sitä pettymystä, jos menee taas kesken.
Viimeksihän olin itse sitä mieltä että meille ei voi tapahtua mitään keskenmenoa, mutta kun niin sitten kävi, on vaikea uskoa että nytkään kaikki menisi hyvin.

Pessismisti ei pety, vai miten se menikään? :)
Mutta seuraavaa ultraa odotellessa taidan siirtyä lomatunnelmiin ja ihmetellä koko raskausasiaa vasta reilu viikon päästä, kun ollaan taas lähempänä koto-Suomea!

Ihanks tosi?

Viime viikon torstaina laskeskelin, että ajattelisi sen kierron alkaneen ih
an missä kohtaa tahansa keskenmenon jälkeen, niin kyllä kuukautisten olisi pitänyt jo alkaa. Ei mulla ole koskaan ollut kierron pituus yli 30 päivää, torstaina se taisi olla jo 34 päivää (laskettuna siis siitä päivästä kun km-vuoto alkoi, en tiedä mikä dpo silloin oli).
Ja niinhän siinä kävi; tikkuun napsahti kaksi viivaa! Ei voi olla totta!!

kuva: clearblue.com

Enkä oikeasti usko kai vieläkään, että olisi.
Ovulaation tarkasta ajankohdasta ei ihan oikeasti mitään hajua, enkä sitäpaitsi voinut edes kuvitella, että uuden raskauden olisi fysiologisesti mahdollistakaan alkaa ihan suoraa, ilman yksiäkään kuukautisia.
Vielähän kaikki voi mennän perseelleen ihan synnärille saakka, voi olla että ensi viikolla tähän aikaan en enää olekaan raskaana. Tai että tämä nyt tälläkin hetkellä tuntuva vatsan kiristely on merkki alkavasta keskenmenosta. Muistaakseni viimeksi miehelle valittelinkin, että kylläpäs tuntuu kummaa kiristelyä alavatsalla, siitä alle neljän tunnin kuluttua vuoto alkoi.

Viikonloppu on siis mennyt melko sekavissa tunnelmissa. Tämänhän piti olla iloinen asia, ei mikään stressinaihe!
En ole kertakaan vielä uskaltanut ihan rehellisesti olla tästä iloinen, päinvastoin kuulostelen kokoajan pientäkin nipistelyä ja jokaisesta olen varma että nyt se meni kesken. Juoksen vessassa tarkistamassa että alkoiko vuoto, enkä uskalla poistua kotiovesta ilman että minulla on side laukussa valmiina.
Jos meno jatkuu tällaisena pidempäänkin, sekoaahan tässä jo tasaisempikin ihminen!

Meillä on nyt tällä viikolla tulossa lähtö sinne reissuun, joka varattiin edellisen raskauden aikana, siksi että se olisi viimeinen reissu kahdestaan. Nyt pelkään jo valmiiksi, etten osaa nauttia koko matkasta ollenkaan, kun takaraivossa naputtaa että entäs jos tämäkin menee pieleen.
En ole edes jaksanut ajatella neuvolaan soittamista, enkä ajatellut itseasiassa soittakaan mihinkään ennen kuin kotiudumme reissusta.
Mies tuntuu olevan pelottavan innoissaan, se hihkuu jo ihan täysillä että mähän sanoin että ei siihen kauan mene; siksi tuntuisi tosi inhottavalta sanoa vuodon taas alkaneen.

Raskausviikoista ei ole mitään käsitystä, ar-ultra pyydettiin varaamaan suoraa sairaalalta viikolle 7+ - elän siis toivossa että reissumme jälkeen ollaan edes lähellä, koska silloin sen ajattelin varata.
Toivottavasti tämä muuttuu iloisemmaksi asiaksi, jos ultrassa näkyy kaiken olevan oikeassa paikassa. Ja tietysti ne sydämenlyönnit :)

Ei taida muuta voida, kuin heittäytyä lomatunnelmiin ja pakata laukut, murehtia sitten vasta jos murehdittavaa on!