Ällöttävän pitkä postaustauko ja ultrakuulumisia (rv12+3)

Hiphei, täällä ollaan taas!

Mä en oikein edes tiedä että miksi en muka ehtinyt koskaan kirjoittaa mitään, vaikka myöntää täytyy, että varsinkin viimeiset kouluviikot ennen lomaa olivatkin aikamoista tervanjuontia.
Neuvolassa mitattiin hb, joka oli tädin mukaan sillä hetkellä oikein optimaalinen ja kehuttavan hyvä, 145. Se ei kuitenkaan estänyt minua valittamasta väsymystä, johon en tosiaan saanut oikein mitään konkreettista apua.
Meillä oli viimeiset kouluviikot nyt viime- ja toissaviikolla ja toissaviikon tiistaina sitten viimein luovutin ja soitin neuvolaan saadakseni edes muutaman päivän lomaa. Sainkin sen viikon loppuun ja käskyn sitten heti maanantaina takaisin, jos olo ei ole muuttunut.
Oireena siis pelkkä väsymys, ihan koomaava väsymys, joka ei helpottanut yhtään millään. Vitamiinit otin päivittäin, söin hyvin ja terveellisesti, liikuin säännöllisesti, menin aikaisin nukkumaan ja lepäsin muutenkin päivällä jos oli mahdollista.
Vaan ei, ei auttanut.

Viime maanantaina siis soitin uudelleen neuvolaan ja tällä kertaa sieltä vastasi vanhempi (ja mielestäni se mukavampi) terveydenhoitaja, joka antoi minulle ajan samalle päivälle ja sanoi haluavansa nähdä minut ihan konkreettisesti ennen kuin kirjoittaisi lisää sairaslomaa.
Menin sitten käymään ja muuta tällä terkkarilla ei ollutkaan mielessä kuin se hb'n mittaaminen uudelleen. Ja hyvä niin, nyt oli arvo pudonnut jo lukemaan 111, joka terkkarin mielestä täysin selittikin sen tuskaisen väsymyksen. Olen kuulemma "tottunut liian hyvään hemoglobiiniin", joten noinkin raju notkahdus tuntui sitten kunnolla.
Sain rautakuurin ja käskyn mennä nukkumaan.

Tänään sitten tuossa aamulla mieheni totesi, ettei muista minun nukkuneen moneen kuukauteen näin pitkään (heräsin vasta puoli 10), saati pysyneen hereillä vielä iltakahdeksan jälkeen. Lisäksi häntä kummastutti, kun minä pyysin kahvia, joka tähän mennessä on jäänyt aamuisin juomatta.
Ja todellakin - nyt alkaa olo tuntua jo ihan ihmismäiseltä taas uudelleen! En voi vieläkään sanoa olevani mitenkään ihmeellisen pirteä, mutta luin kirjaa eilen illalla ihan oikeasti puoli yhteentoista, enkä edes herännyt siihen että mies kiskoo sitä posken alta kun olen sammunut taas kesken kaiken.
Olen saanut nukuttua (muutamaa vessakäyntiä lukuunottamatta joka yö) ihan täydet unet ja ihan oikeasti voin jopa sanoa herääväni pirteänä.
Jaksan taas käydä lenkillä ihan siksi että se on kivaa, en siksi että se on pakko. Alkaa tämä elämä tuntua taas ihan elämisen arvoiselta! :)
Vielä on pitkä matka siihen että olen oikeasti pirteä aamusta iltaan, eikä se hehkeä keskiraskaus nyt varmaan vielä huomenna ala, vaikka viikkojen puolesta ollaankin jo siellä. Mutta parempaan pin jatkuvasti!

Siinä varmaan osasyy tähän pitkään bloggaustaukoon, kuten siinäkin, että nyt on hevosasioiden kanssa ollut ihan hirveää säätämistä - jos en ole ollut selässä, olen vääntänyt aitatolppia, maalannut tallia, tehnyt satulakauppoja, soitellut valmentajille, pitänyt ratsastustunteja ja metsästänyt aitatarvikkeita.
Lopun ajan olenkin sitten nukkunut. Että hyvää lomaa koulusta ja tervetuloa kotiin työleirille - heinätyöt vielä odottaa, eikä peltojakaan ole tänä vuonna kuin 5, alaltaan varmaan jotain kuutisen hehtaaria.
Kysyn vaan, että mahdanko päästä koko souviin mukaan enää ollenkaan ja jos en, niin kuka ne sitten tekee?

Ultrassakin tosiaan kävimme eilen, ensimmäistä kertaa ihan yhdessä. Kaikki oli juuri kuten piti, suurin ongelma oli saada tyyppi kääntymään niin että niskaturvotuksen mittaus olisi mahdollista. Ihan optimaaliseen asentoon ei vartin tönimiselläkään päästy, vaikka kovasti siellä sätkittiin ja heiluteltiin. Olisin minäkin vastaavasta tönimisestä loukkaantunut!
Niskaturvotuksen mitta oli sitten lopulta 1,6mm joka on siis ihan hyvä arvo, mutta ilmeisesti hoitaja olisi halunnut sen saada mitattua vielä paremmin. Uskoisin, että jos niin olisi käynyt, olisi arvo ollut vielä pienempi, kun joka kerta kolmella mittauksella se oli aina vaan vähemmän.
Joten eipä hätää sen puolesta.

Mieskin oikein tuntui tajunneen että siellä se kaveri nyt sätkii, ensimmäinen kommentti jonka hän sairaalasta lähtiessämme antoi, oli että ei se hoitaja sitten voinut parempia kuvia antaa mukaan kun nämä oli ne kaikista epäselvimmät! Heh :)