Poissa mielestä, vai onko?

Äh, miksi mun aina täytyy mennä lukemaan kaikenlaisia odotusblogeja ja muita äitiyshömppiä, joista ei tule kun paha mieli?
Ilma on ihana, aurinko paistaa ja lämpöä on vaikka kuinka, ja mitä pidemmälle tämä kevät etenee, sitä enemmän mä mietin että missä vaiheessa raskautta olisin nyt.
Oltiin miehen kanssa molemmat jotenkin jo ehditty ajatella kaikki niin, että tämä ja tuo tehdään ennen kuin lapsi syntyy ja sitten kun..

Varsinkin tämä jo varattu ja kovaa vauhtia lähestyvä lomamatka pistää miettimään; ihan siksihän me oltiin niin kovalla tohinalla lähdössä ulkomaille, että päästään vielä ihan kahdestaan kun se on helpompaa. Matkalle lähdetään siis joka tapauksessa, mutta jotenkin masentaa ajatus, että sen matkan jälkeen ei olekaan enää mitään odotettavaa.

Nyt pääsiäisen aikoihin oltaisi oltu jo niillä viikoilla, että suurimmat riskit on hienosti takana ja asialla olisi voitu iloisesti yllättää tulevat isovanhemmat. Mutta kun ei tartte!

En mä tiedä millä tästä suosta aina välillä pitäisi nousta ylöspäin, jotenkin tuntuu että aluksi tuo niin kovin piristävä kevätaurinkokaan ei saa enää sitä samaa virkeyttä aikaan.
Lisäksi toinen hevosista sairastelee jatkuvasti, siitä on kova huoli ja murhe ihan pelkästään rahanmenonkin kannalta, saati sitten että kaikki treenit meni nyt ihan läskiksi ja opiskelun saa aloittaa taas melkein alusta, kun sairasloma siltä joskus loppuu. Tylsää :/

Kai tämä tästä taas joskus iloksi muuttuu, pitäisi vaan lopettaa valitus ja yrittää kaivaa niitä pieniäkin positiivisia asioita - välillä se vaan on niin kovin vaikeaa!

Mitä tulee ikävä.

Nyt viikonloppuna mies lämmitti paljun lauantaiksi ja siinä liotessani siideri kourassa mietin, miten ikävä tuleekaan niitä hulvattomia viikonloppukännejä ja sitä kiireetöntä fiilistä, kun mihinkään ei tarvitse mennä eikä mitään tehdä.
Siis olettaen, että kaikki menee jossain vaiheessa hyvin ja meillä on se oma käärö tässäkin perheessä joskus.
Tällä hetkellä elämää ei rajoita kun hevoset, mutta eipä nekään tarvitse sitä jatkuvaa vahtimista ja päivystämistä, vaan niille riittää että hoidan ruokahuollon kolme kertaa päivässä ja siivoan tallin aamulla.

Enkä toki väitä, että meillä mitään tajutonta ryyppäämistä kukaan sen enempää harrastaa, mutta ihan muutaman kerran vuoteen tulee itsekin sihautettua kaljatölkki jo kolmelta iltapäivällä ja pienessä tuiskeessa menee ihan yöhön asti, eikä ajankulua edes huomaa. Kuten nyt lauantaina.
Ja mikäs sen parempaa, kuin sunnuntaiaamuna tehdä rauhassa aamutalli, käydä lenkillä ja sukeltaa takaisin paljuun, eikä mitään kiirettä! (Ne vauvantekoharjoitukset voi tietty suorittaa jossain välissä ;)

Uskon kyllä, että siihen vauvassa kiinni olemiseen 24/7 tottuu varmasti varsin pian, eikä sitten varmaan edes muista miltä tuntuu se, ettei ole mitään huollettavaa kainalossa koko aikaa. Eikä minulla ole mitään sitä vastaan, päinvastoin. Mutta nuo kiireettömät hetket ihan kahdestaan (sillon harvoin kuin niitä on..), pistävät tietysti miettimään että eihän siinä elämässä näin kahdestaankaan mitään vikaa ole.

Tänään aamulla soitin sinne neuvolaankin ja peruutin ajan. Se olisi ollut tänään klo 8, mutta en saanut neuvolasta ketään kiinni koko viime viikon aikana kun olivat lomalla tai jotain.
Tuli jotenkin sellainen olo, että siellä puhelimen toisessa päässä ollut täti kuvitteli mun olevan ihan shokissa tästä tapahtuneesta ja vähintäänkin tarvitsevan jonkun rauhoittavan lääkityksen ja pehmustetun huoneen.
Kovin varovaisesti se sanoi ihan jokaisen lauseen ja vähintään joka toisen lauseen jälkeen muisti kysyä, että eihän hän vaan loukannut mua mitenkään ja jos loukkasi, niin ei ollut tarkoitus.
Mua alkoi ihan oikeasti jo vähän naurattaa se hyssyttely jossain vaiheessa, mutta en viitsinyt tälle ystävälliselle tädille alkaa selvittämään toissaviikonloppuista soittokierrosta sen enempää. Silloin sain polilta ihan selvän ilmoituksen että mitäs sinne soittelen, ei heitä kiinnosta mikään keskenmeno kun he ei sille mitään voi kuitenkaan tehdä ja koitahan pärjäillä kotona. Jos menee taju niin sitten tietysti tervetuloa heidän hoitoonsa.

Onko se sitten niin, että neuvolassa yleensäkin suhtaudutaan keskenmenoihin jotenkin enemmän sen äidin tunteiden kannalta, sairaalassa taas yhtenä asiana joita vaan tapahtuu joillekin. En tiedä.
Jos en olisi aiheesta niin paljon lukenut ja jos en olisi satavarma, että vika ei ollut minussa (ainakaan niiden luettujen juttujen perusteella, heh..), olisi mulle voinut tuon tädin hyssyttelystä jäädä vähän sellainen kuva, että keskenmeno on asia josta ei sovi puhua eikä niitä edes tapahdu kuin joskus ja jollekin.

No, toisaalta olen ihan tyytyväinen että jo muutama päivä tapahtuneen jälkeen osasin edes jotenkin järkeillä asian enemmänkin uuden yrityksen kuin itsemurhan kannalta, joten eipä tuo neuvolan höpinä paljon hetkauttanut.

Uudestaan!

Melkein jo kesä, räystäiltä tippuu vettä ja mittari näyttää auringossa reilusti +15!

Täällä on eilen ihan uudella innolla aloitettu tämä projekti (niinkun nyt se alulle laittaminen koskaan olisi kovin kurjaa ollut ;)) alusta ja puhuttu paljon viime viikonloppuisesta.
Vihdoin ja viimein sain tuon ukonkin vähän avautumaan niistä fiiliksistä joita se keskenmeno hänessä herätti ja siitähän kumpusi oikein erikoisen pitkä keskustelu normimeininkiin verraten.
Mutta pääasia oli lopputulos; molemmilla parempi mieli, asiassa on päästy nyt siihen vaiheeseen että ei muuta kuin uutta yritystä ja mahdollisimman pian!

Kuten tuolla aiemmin bloggasinkin, olen nyt muutaman päivän vetänyt juoksutreenejä sen 11 viikon juoksuohjelman mukaan. Penikat kipeytyy ihan suoraan sanottuna helvetisti, mutta jostain syystä se pahin särky tulee vasta lenkin jälkeen ja silloin vain siinä tilanteessa, jos laskeudun kyykkyyn. En tiedä onko siis enää kyseessä penikkatauti vai joku muu tosikiva lihasvamma, mutta sen yksitoista viikkoa vedän läpi vaikka väkisin!
Puolitoistasataa oli sen verran huima summa juoksutennareista (koska mähän siis olin ihan varma että kaikki kivut ja säryt katoaa, kunhan vaan ostan kunnon kengät..), että on niitä syytä sitten käyttääkin siihen juoksemiseen! Ilmeisesti kuitenkaan vika ei ole kengissä, taidan seuraavaksi syyttää juoksutyyliä. Täytyy varmaan naputtaa googleen joku hyvä hakusana jolla löydän jonkunlaista ohjetta oikeaan juoksutyyliin. Koska mehän siis tietysti asumme niin keskellä metsää, että eihän tuossa lähimmässä kylässä ole varmaan edes kuultu mistään liikunnanopetuksesta, saati sitten juoksukoulusta…
No, koska tämän ohjelman mukaanhan alussa juostaan vain muutaman minuutin pätkiä yksi tai kaksi koko lenkin aikana, elättelen edelleen toiveita siitä, että kipu jossain vaiheessa loppuu ja jalat tottuvat juoksuun taas.
Ennenhän ihan oikeasti sain painella pitkin pusikoita melkein viiden kilometrin lenkkejä, että en tiedä mikä meni vikaan. Ihan ensimmäisen kerran ne penikkaoireet ilmeni sen jälkeen, kun hiki päässä oltiin revitelty heinäpellolla paaleja kantaen kolmatta päivää, ei ollenkaan siis juoksusta. Enkä mä tietenkään edes tiennyt mikä on penikkatauti ja kiukuttelin itsekseni kun pitkin sitten kaikki heinätyöt vetää yhteen putkeen, olisi sitä poutaa varmaan ollut myöhemminkin.
Vaiva ei ole poistunut ja alkoi sitten oireilla myös juostessa, joten olin juoksematta melkein puoli vuotta, vaihdoin kengät, kylmäsin, kylmäsin, hieroin, kylmäsin, kävelin, kylmäsin, hölkkäsin sata metriä ja tadaa, sieltä se särky palasi!

Eli jos jollain on nyt jotain ihan hirveän hyviä vinkkejä että mitä muuta vielä voi tehdä kun lepo selvästi ei tähän auta eikä edes rauhassa aloittaminen, niin otan mielihyvin vastaan!
Enkä tiedä, pahimmin kivun laukaisee siis juuri se kyykkiminen, joten voi olla ettei tämä enää mitään penikkatautia olekaan.

kuva yle.fi

Voi itsesyytös!

Mä en jaksa! 

Miksi ihan joka paikassa toitotetaan pelkkää lasta toisensa perään, raskaana olevia naisia tai jotain vauva-asiaa?!

Tuntuu että just nyt tällä hetkellä on ihan jokainen tuttu joko raskaana, synnyttänyt viimeisen vuoden sisään tai ainakin tekemässä sitä ipanaa täydellä höyryllä. Jo pelkästään tässä kahdessa naapuritalossa on yhteensä seitsemän (!!) penskaa, joista viisi alle kouluikäisiä, kolme ihan vauvoja. 

Ja nyt on vaan ihan pikkuisen hankala hymyillen tervehtiä yhtäkään lastenvaunuja työntävää ihmistä. Onneksi mä inhoan tota toista naapurin ämmää niin paljon, kuten sekin mua, ettei me juuri törmäillä tai tervehditä. 

Jotenkin tuntuu hullulta, että puolet päivästä olen ihan varma että kyllähän se vielä tästä iloksi muuttuu ja meillekin vauva suodaan, sitten taas puolet päivästä kihisen itsekseni että mitäs jos en voikaan saada lapsia, mitäs jos mussa onkin jotain vikaa, mitäs jos se ei ikinä onnistu?

Johan mulle sanoi se kiva lääkärikin ultran jälkeen, että ei huolta, yleensä suurin osa keskenmenon saaneista naisista synnyttää vuoden, viimeistään kahden vuoden sisällä. Mutta mä olenkin pienestä saakka ollut ihan varma, että jos joku menee pieleen, niin se menee aina sitten ihan tosissaan ja kokonaan pieleen eikä voi koskaan onnistua.

Että vikaa ei taida olla kuin mun korvien välissä tällä hetkellä. 

Sitäpaitsi, koska mä haluan kaiken aina heti just nyt enkä ainakaan vasta kohta, tää tuhruttelun loppumisen odottaminen tuntuu ihan tuskaisen pitkältä (heh, joo, keskenmenostakin on sentään jo melkein viikko !!), kun mä haluaisin jo kovaa vauhtia olla laittamassa sitä uudestaan alulle ihan samantien.

Toisaalta taas sitten pelottaa, että mitäs jos seuraavakin kerta menee pieleen; kuinka monta kertaa sitä enää jaksaa tai edes haluaa innostua uudestaan ja pettyä sitten taas? 

Mies otti tämän asian jotenkin niin paljon rennommin, ihan sillä mielellä että tottakai harmittaa kun näin kävi, mutta ei muuta kun uutta yritystä heti vaan. Eikä se ole tainnut kertaakaan edes ajatella, että meistä toisessa olisi jotain vikaa (niinkun ei varmaan oikeasti olekaan), vaan että näin nyt vaan joskus käy.

Mä olin vaan ihan varma että mulle ei käy! 

Lenkille!

Ei huonot ilmat lähteä ulos reippailemaan! Tämä kuva tosin on otettu tammikuun lopulla, mutta ei se paljon eroa tämänhetkisestä tilanteesta.

Miten koomista onkaan, että vielä viikko sitten nautin ihan vuodenaikaan nähden superlämpimistä keleistä, ratsastelin sulia hiekkateitä ja minussa kasvoi uusi elämä. Sitten tuli takatalvi, lunta maassa melkein kymmenen senttiä ja se uusi elämäkin poistui samana päivänä.
No, jos nyt olisi parempi onni, kun nämä lumet tästä joskus sulaa.

Hevostelun kannalta tämä "talvi" on ollut ihan naurettava; meidän piti opettaa nuorimies reen eteen, mutta opeta tässä sitten mitään, kun pellolla lentää savi ja lunta on vähemmän kuin koskaan. En ole yhtenäkään vuonna aikaisemmin joutunut hevosesta pesemään kuraa ratsastuksen jälkeen helmikuun alussa, kuten tänä vuonna.

Ratsastus on itseasiassa mietityttänyt kovasti, ensin raskaana olevan kannalta ja sitten yhtenä osasyyllisenä keskenmenoon.
En mä ihan oikeasti edes tiedä voiko sillä olla jotain tekemistä keskenmenon kanssa näin aikaisilla viikoilla, ei varmaan mutta tuli väkisinkin mieleen. Ratsastan kuitenkin melkein päivittäin ainakin yhden hevosen, suurimmaksi osaksi alla on tuo oma nelivuotias, jonka kanssa tasaisesta kyydistä saa nähdä unta ehkä muutaman vuoden sisään. Pudonnut en tietenkään ole, mutta aika ryskintää se meno välillä tuolla pusikoissa on. Harjoitusravissakaan en tainnut istua kertaakaan sen jälkeen kun tein positiivisen testin, koska se yksinkertaisesti tuntui ikävältä.

Toisaalta olen kyllä sitä mieltä, että jos se ei kyydissä pysy edes tuolla sisäpuolella, ei se mukana kestä sitten myöhemminkään. Tulen tuskin koskaan olemaan sellainen sisällä nyhjäävä kotiäiti, joka ei mene vessaankaan tarkistamatta että pärjääkö se jälkikasvu nyt seuraavan kaksi minuuttia itsekseen.
Olen aina tottunut olemaan paljon ulkona ja liikkumaan tunteja päivittäin, joten toivoa sopii, että koskaan en joudu jämähtämään neljän seinän sisälle, mistään syystä.
Onneksi ainakin anopin tiedän painelleen synnytystä seuraavana aamuna jo sikalaan, joten ruoskintaa tuskin on siltä suunnalta odotettavissa, vaikka eläisin, liikkuisin ja ratsastaisin kuinka normaalisti raskaudenkin aikana. Olettaen että sitä raskautta nyt edes tulee enää.

Taidanpa nyt ottaa pään pois omasta perseestäni, lakata möyrimästä tässä entäs-jos-en-koskaan-voi-saada-lapsia- tilassani ja lähteä pihalle ihan kuten ylempänä kehotin!

Joko se on ohi?

En voi käsittää; tänään on vuotokin ollut ihan onnettoman niukkaa ruskeaa tuhrua, joten kai tämä sitten on tässä.

Olen kerran ennenkin kokenut keskenmenon, silloin lääkkeillä tarkoituksella aiheutetun. Ilmeisesti lääkkeellinen keskeytys eroaa tästä luonnollisesta aika paljonkin, koska se tehtiin viikolla 5+ ja oli aivan toisenlainen.
Lauantaina vuodon alkaessa minä varauduin jo siihen tuskaiseen päivään, josta en tulisi selviämään ilman kourallista lääkkeitä ja yösiteitä. Kuvittelin, että makaisin kippurassa sohvalla valittaen kuten viimeksi ja luulin, että tokenen siitä aikaisintaan seuraavaksi päiväksi.

Vaan kappas; ihan tolkuissani olin koko viikonlopun, otin sen yhden ainoan särkylääkkeen ihan varmuudeksi etukäteen (no, ei olisi tarvinnut), pärjäsin ihan normaaleilla siteillä ja hoidin tallihommat ihan kuten aina ja ihan itse.
Että kun lääkäriltä sain eilen tiedon täysin tyhjästä kohdusta, on ilmeisesti lauantaina tullut suurin osa roinasta pihalle, koska vuoto oli sunnuntaina illalla jo tosi niukkaa. Eilen tuli vielä verta, tänään ei punaista ole näkynyt.
Luojan kiitos tästä helppoudesta fyysisellä puolella - henkisesti tokenen tästä kai.. joskus?

Toisaalta olen ihan tyytyväinen - nythän me päästään aloittamaan alusta ihan heti ja saan toivottavasti sen plussan tikkuun nopeasti, tai ainakaan ei tarvitse ensin kärvistellä minkään vuotojen kanssa ensimmäistä kolmea viikkoa kuten viimeksi!

Olen jo tsempannut itseäni aloittamaan juoksutreenin taas talven jäljiltä sillä monien kehumalla 11 viikon juoksuohjelmalla. Saas nähdä auttaako sekään ihan törkeän kivuliaisiin penikoihin joiden kanssa olen paininut viimeisen vuoden, mutta ainakin juoksumäärät ovat alkuun ihan naurettavan lyhyitä.
Jos siitä saisin motivaatiota jatkaa eteenpäin.
Muutenkin olen niin kovin kärsimätön persoona; koko ajan pitäisi olla jotain mitä odottaa ja joku päämäärä, en minä osaa märehtiä sohvassa montaa päivää yhtä asiaa. Saatan ulospäin vaikuttaa siltä, ettei mitään olisi edes tapahtunut (vaikka onkin, mutta sitähän ei mieheni lisäksi kukaan tiedä), murehdin ja pyörittelen asiaa sitten yksin hiljaa öisin.
Ei sekään ole hyvä asia, mutta siksi yritänkin purkaa ajatuksia tähän blogiin näin anonyymisti.

Ja siksi olen kovin otettu jokaisesta kommentista, kokemuksesta tai muusta ajatuksesta, jonka teiltä lukijoilta saan! :)

Ei se ollutkaan onnellinen loppu.

Niin, aina ei vaan asiat mene kuten on suunniteltu.

Kolme päivää sitten alkoi verinen vuoto ja koska se ei loppunut enää ollenkaan, tajusin, että kesken meni ja se siitä.
Viikkoja oli vasta 7+1, raskaudesta oli tiedetty suunnilleen kolme viikkoa.
Kolme viikkoa on uskomattoman pitkä aika ajatella asiat uudelleen, suunnitella kaikki uudelleen ja tottua ajatukseen, että meitäkin olisi kolme ennen joulua.
Vaan eipä olekaan.

Ensimmäinen puoli päivää meni miettiessä, että mikä minussa on vikana, mitä minä olen tehnyt väärin, ja mitä olisin voinut tehdä toisin, ettei näin olisi käynyt. Todennäköisesti en yhtään mitään, kuten mieheni yritti hokea. Silti tunsin itseni epäonnistuneeksi; eikö naisen tehtävä alun alkaen ole tulla raskaaksi ja synnyttää lapsi, enkä minä perkele pysty edes siihen?!?
Loppuillan yritin tottua ajatukseen että tämä odotus loppui tähän, vaikka silti vielä jostain syystä pieni osa kuvitteli, että nyt kyseessä on joku ihan harmiton juttu ja maanantaina se selviää kun saan yhteyden neuvolaan.

Lauantaina aamulla sitten hanan auetessa kunnolla soitin päivystykseen ja minulle vastannut kärttyinen täti sanoi melko suoraa, että mitäs sinne soittelen, ei se asia heitä kiinnosta. Okei, ymmärrän ettei asialle voi tehdä mitään enää siinä vaiheessa, mutta olin ihan oikeasti aika pihalla; enhän ollut ehtinyt vielä edes neuvolaan ensimmäistä kertaa!
Mistä minä olisin voinut tietää, mitä kuuluu tehdä?

Tänään sitten heti kahdeksalta aloin soitella neuvolaan, jossa vastaaja kertoi etteivät juuri nyt pysty vastaamaan ja lässynlää. Tunnin yritin, kunnes soitin ihan terveyskeskukseen, josta kerrottiin ettei neuvolassa edes ole tällä viikolla ketään. Ystävällinen hoitaja kuitenkin kuunteli asiani ja etsi minulle seuraavan numeron johon voisin soittaa, mutta sieltäkin annettiin taas uusi numero.
Lopulta sain langan päähän oikean ihmisen, joka lupasi ottaa minut ultraan aikojen välissä jos ehtisin paikalle tunnissa.

Tunnin päästä katselin ruudulta mustaa kuvaa; "kohtu on täysin tyhjä".
Olin tottakai ehtinyt jo totutella ajatukseen että kaikki tämä pitää aloittaa alusta, mutta kyllä se aika hiljaiseksi pisti.
Mitään vikaa ei sisuskaluista löydetty, joten sain tsempit uuteen yritykseen ja luvan soittaa heille heti, kun olen uudelleen raskaana, jotta varattaisi alkuraskauden kontrolliultra ja saan sitten tarkistuttaa että kaveri on kyydissä ja kaikki hyvin.

Nyt istun tämän pitkän päivän jälkeen kotona ja päässä pyörii vaikka mitä.
Haluanko minä aloittaa kaiken taas alusta?
Voinko koskaan saada lapsia?
Mitä jos se menee taas kesken; kestänkö sen?
Entä mies?

Uskallanko enää?