Kaikilla lapsia! (rv 13+4)

Eilen kävi hauska sattuma, kun juttelin ystäväni kanssa puhelimessa; hänkin kertoi olevansa raskaana ja vain kuukauden meistä etuajassa! 

Enpä olisi uskonut, me ollaan kuitenkin oltu ihan aktiivisestikin tekemisissä mutta ei kai vaan ole tullut puheeksi :) On toisaalta tosi helpottavaa, etten olekaan tämän tilanteeni kanssa ihan yksin vaan nyt ystäväpiiriin alkaa tulla vauvoja sitten enemmänkin. Tähän mennessähän niitä ei olekaan ollut; siksi tämä vauvaviidakko on ihan tutkimaton osa-alue minun elämässäni.

Tapasin tässä lähipäivinä toisenkin ystäväni, joka asuu useamman sadan kilometrin päässä, emmekä siis näe kovin usein, vaikka puhelimessa tuleekin juteltua ihan kohtuullisesti.

Seuraava aihe tulee varmasti olemaan äiti-ihmisten kesken melkoinen tabu, mutta kirjoitan siitä silti mieluummin tänne blogiin kuin pahoitan henkilökohtaisesti kenenkään mieltä. 

Tällä ystävälläni on siis parivuotias tenava, jonka olen nähnyt usein ennenkin, mutta silloin se on ollut vielä niin pieni että juuri ei ääntä lähtenyt ja liikkuminen käsitti lähinnä pyörimisen selältä vatsalleen.

Olen aina pitänyt tätä ystävääni kovin järkevänä ja tasapainoisena ihmisenä, mutta nyt oli kyllä jo leuka loksahtaa kun seurasin häntä ja lasta.

Ensinnäkin mä luulin, että hän jättäisi lapsen vallan pois reissusta, kun puhetta oli että onpas kiva nähdä kun saadaan vihdoinkin jutella ihan rauhassa ajan kanssa. No, kuinkas ollakaan, sieltä se tenava työnnettiin ensimmäisenä ovesta ja revittiin vaatteet läjäksi tuohon keskelle käytävää.

Sitten se vapautettiin olohuoneeseen, eikä mennyt puolta minuuttia kun ensimmäinen kaukosäädin oli kaikilla kaksivuotiaan voimilla heitetty päin seinää - tässä vaiheessa äidin kommenttina että "hupsis, eihän se ollut sun puhelin?". 

Keitin toki kahvit ja kyselin kuulumisia, mutta koko vierailun aikana ei tainnut ystäväni suusta tulla yhtäkään kokonaista lausetta. Hän tuijotti sitä jokapaikkaan tunkevaa kersaa, keskeytti juttunsa ihan välittömästi kun ipana päästi pienenkin äänen ja lykkäsi jatkuvasti kersalle käteen ihan kaiken irtaimiston leikittäväksi mitä käsiinsä löysi. 

Eli käytännössä se ipana siis kirkui, ja todellakin kirkui taukoamatta koko tunnin ajan mitä he olivat tässä sisällä. Ystäväni reaktio oli vain että "siitä on tullut vähän äänekäs".

No on joo.

Seuraavaksi karvat nousi pystyyn päästessämme aiheeseen lapsi ja lemmikit. Tai tarkemminkin lapsi ja koira.

Meillähän on koira, maailman kiltein pieni seurasesse, joka ei tekisi pahaa kärpäsellekään koskaan. On tullut kaikkien kanssa aina loistavasti toimeen, kiltti kuin mikä ja poistuu paikalta ihan itsenäisesti jos tilanne alkaa ahdistaa. 

Tämä kääpiö sitten tietenkin ensimmäisenä kävi käsiksi koiraan kun se ovesta sisälle tallusti ja minä toki oletin että osaa käyttäytyä kun heillä kotonaankin on koira, vieläpä nelinkertaisen kokoinen verrattuna tähän meidän puudeliin.

Sanoin kyllä ystävälleni että katsoo vähän kakaran perään, koska meidän koiralle sattui juuri edellisenä päivänä pieni haaveri, jonka seurauksena takapäässä oli muutama pieni mutta kipeä haava. Joka oletettavasti siis aiheuttaa koiralla sen, ettei se halua sinne koskettavan ollenkaan. 

No, kersa siis koiran kimppuun ja minä kuvittelin tottakai että äiti pysäyttää tämän ennen kuin se on siellä persvilloissa kiinni - vaan ei. Koira lähtee sutimaan hysteerisenä ympäri kämppää, mukula roikkuu hännässä vatsallaan perässä ja äiti käskee minun komentaa koiraa.

Otin sitä penskaa sitten kädestä kiinni ja revin irti koirasta samalla, kun yritin ystävälleni selittää, että ei kai hänkään nyt voi oikeasti olettaa että tuollainen vajaa metrinen hukkapätkä pistää talon säännöt ihan sekaisin ja vie (kipeän) koiran paikan jo kyläreissulla?

Mutta kyllä vaan voi. Katsokaas kun heillä on ihan alusta saakka opetettu että koira väistää lasta ja koira häipyy aina paikalta ja koira heitetään sitten vaikka pihalle, jos pikku purjopetteri haluaa esimerkiksi mennä repimään sitä hännästä kesken ruokailun tai jotain. 

Siinä vaiheessa jäin oikeasti jo tuijottamaan varmaan ihan idiootin näköisenä, koska en olisi voinut ikinä kuvitellakaan että se entinen fiksu, järkevä ja hevos- sekä koiraharrastaja itsekin sulattaa aivonsa noin pahasti sitten kun ensimmäinen kersa on puskettu pihalle. 

Sama tilanne tapahtui myöhemmin ulkona, kun lapsi työnteli omia vaunujaan tuossa pihalla ja tuli kolme kertaa ihan suoraa minua päin; tähän ystäväni tokaisi, että väistäisitkö sitä lasta, kun sillä nyt ei koordinaatio ole vielä ihan kohdallaan.

Ok, miten se sen koordinaation koskaan oppisikaan, jos aina pedataan esteetön kulkuväylä joka paikkaan ja lakaistaan roskatkin tieltä, ettei pikkuihminen vaan kompastu??

Nyt meni kyllä sen verran usko ihmisiin, että sanoinkin miehelleni hänellä olevan täydet valtuudet antaa mojovaa avaria, jos mulla alkaa päässä heittää samalla tavalla joulun tienoilla.. 

Toki kasvatustapoja on monia, mutta jos jo kaksivuotiaana lapsi keskeyttää kaiken keskustelun kirkumisellaan välittömästi, saa kohdella eläimiä ihan miten tahansa, repii kaiken irtaimiston alas ja leikkii millä tahansa (kuten esimerkiksi mun läppärillä; alkoi paukuttaa näppäimistöä, johon sitten sanoin että se puolentoista tonnin kone voidaan nyt jättää tästä hommasta pois, jolloin äiti vastaa että "joo, kaikki kannattaakin siirtää pois mihin se lapsi ei saa koskea" - eli lasta ei siis saa kieltää mistään…?), niin voin vaan kuvitella mitä tuollainen huligaani on vanhempana.

En toki ole mikään ekspertti itsekään, eihän minulla vielä niitä lapsia ole, mutta jotenkin silmissäni näen tämän lapsen kohdalla ihan samanlaisen tulevaisuuden kasvatuksesta päätellen, kuin tuolla naapurin kersalla. Sekin on saanut aina kaiken tahtonsa läpi ja on nyt tosiaan viisivuotiaana niin kamala, ettei sen kanssa halua olla edes omat isovanhemmat...

Ällöttävän pitkä postaustauko ja ultrakuulumisia (rv12+3)

Hiphei, täällä ollaan taas!

Mä en oikein edes tiedä että miksi en muka ehtinyt koskaan kirjoittaa mitään, vaikka myöntää täytyy, että varsinkin viimeiset kouluviikot ennen lomaa olivatkin aikamoista tervanjuontia.
Neuvolassa mitattiin hb, joka oli tädin mukaan sillä hetkellä oikein optimaalinen ja kehuttavan hyvä, 145. Se ei kuitenkaan estänyt minua valittamasta väsymystä, johon en tosiaan saanut oikein mitään konkreettista apua.
Meillä oli viimeiset kouluviikot nyt viime- ja toissaviikolla ja toissaviikon tiistaina sitten viimein luovutin ja soitin neuvolaan saadakseni edes muutaman päivän lomaa. Sainkin sen viikon loppuun ja käskyn sitten heti maanantaina takaisin, jos olo ei ole muuttunut.
Oireena siis pelkkä väsymys, ihan koomaava väsymys, joka ei helpottanut yhtään millään. Vitamiinit otin päivittäin, söin hyvin ja terveellisesti, liikuin säännöllisesti, menin aikaisin nukkumaan ja lepäsin muutenkin päivällä jos oli mahdollista.
Vaan ei, ei auttanut.

Viime maanantaina siis soitin uudelleen neuvolaan ja tällä kertaa sieltä vastasi vanhempi (ja mielestäni se mukavampi) terveydenhoitaja, joka antoi minulle ajan samalle päivälle ja sanoi haluavansa nähdä minut ihan konkreettisesti ennen kuin kirjoittaisi lisää sairaslomaa.
Menin sitten käymään ja muuta tällä terkkarilla ei ollutkaan mielessä kuin se hb'n mittaaminen uudelleen. Ja hyvä niin, nyt oli arvo pudonnut jo lukemaan 111, joka terkkarin mielestä täysin selittikin sen tuskaisen väsymyksen. Olen kuulemma "tottunut liian hyvään hemoglobiiniin", joten noinkin raju notkahdus tuntui sitten kunnolla.
Sain rautakuurin ja käskyn mennä nukkumaan.

Tänään sitten tuossa aamulla mieheni totesi, ettei muista minun nukkuneen moneen kuukauteen näin pitkään (heräsin vasta puoli 10), saati pysyneen hereillä vielä iltakahdeksan jälkeen. Lisäksi häntä kummastutti, kun minä pyysin kahvia, joka tähän mennessä on jäänyt aamuisin juomatta.
Ja todellakin - nyt alkaa olo tuntua jo ihan ihmismäiseltä taas uudelleen! En voi vieläkään sanoa olevani mitenkään ihmeellisen pirteä, mutta luin kirjaa eilen illalla ihan oikeasti puoli yhteentoista, enkä edes herännyt siihen että mies kiskoo sitä posken alta kun olen sammunut taas kesken kaiken.
Olen saanut nukuttua (muutamaa vessakäyntiä lukuunottamatta joka yö) ihan täydet unet ja ihan oikeasti voin jopa sanoa herääväni pirteänä.
Jaksan taas käydä lenkillä ihan siksi että se on kivaa, en siksi että se on pakko. Alkaa tämä elämä tuntua taas ihan elämisen arvoiselta! :)
Vielä on pitkä matka siihen että olen oikeasti pirteä aamusta iltaan, eikä se hehkeä keskiraskaus nyt varmaan vielä huomenna ala, vaikka viikkojen puolesta ollaankin jo siellä. Mutta parempaan pin jatkuvasti!

Siinä varmaan osasyy tähän pitkään bloggaustaukoon, kuten siinäkin, että nyt on hevosasioiden kanssa ollut ihan hirveää säätämistä - jos en ole ollut selässä, olen vääntänyt aitatolppia, maalannut tallia, tehnyt satulakauppoja, soitellut valmentajille, pitänyt ratsastustunteja ja metsästänyt aitatarvikkeita.
Lopun ajan olenkin sitten nukkunut. Että hyvää lomaa koulusta ja tervetuloa kotiin työleirille - heinätyöt vielä odottaa, eikä peltojakaan ole tänä vuonna kuin 5, alaltaan varmaan jotain kuutisen hehtaaria.
Kysyn vaan, että mahdanko päästä koko souviin mukaan enää ollenkaan ja jos en, niin kuka ne sitten tekee?

Ultrassakin tosiaan kävimme eilen, ensimmäistä kertaa ihan yhdessä. Kaikki oli juuri kuten piti, suurin ongelma oli saada tyyppi kääntymään niin että niskaturvotuksen mittaus olisi mahdollista. Ihan optimaaliseen asentoon ei vartin tönimiselläkään päästy, vaikka kovasti siellä sätkittiin ja heiluteltiin. Olisin minäkin vastaavasta tönimisestä loukkaantunut!
Niskaturvotuksen mitta oli sitten lopulta 1,6mm joka on siis ihan hyvä arvo, mutta ilmeisesti hoitaja olisi halunnut sen saada mitattua vielä paremmin. Uskoisin, että jos niin olisi käynyt, olisi arvo ollut vielä pienempi, kun joka kerta kolmella mittauksella se oli aina vaan vähemmän.
Joten eipä hätää sen puolesta.

Mieskin oikein tuntui tajunneen että siellä se kaveri nyt sätkii, ensimmäinen kommentti jonka hän sairaalasta lähtiessämme antoi, oli että ei se hoitaja sitten voinut parempia kuvia antaa mukaan kun nämä oli ne kaikista epäselvimmät! Heh :)