Niin, aina ei vaan asiat mene kuten on suunniteltu.
Kolme päivää sitten alkoi verinen vuoto ja koska se ei loppunut enää ollenkaan, tajusin, että kesken meni ja se siitä.
Viikkoja oli vasta 7+1, raskaudesta oli tiedetty suunnilleen kolme viikkoa.
Kolme viikkoa on uskomattoman pitkä aika ajatella asiat uudelleen, suunnitella kaikki uudelleen ja tottua ajatukseen, että meitäkin olisi kolme ennen joulua.
Vaan eipä olekaan.
Ensimmäinen puoli päivää meni miettiessä, että mikä minussa on vikana, mitä minä olen tehnyt väärin, ja mitä olisin voinut tehdä toisin, ettei näin olisi käynyt. Todennäköisesti en yhtään mitään, kuten mieheni yritti hokea. Silti tunsin itseni epäonnistuneeksi; eikö naisen tehtävä alun alkaen ole tulla raskaaksi ja synnyttää lapsi, enkä minä perkele pysty edes siihen?!?
Loppuillan yritin tottua ajatukseen että tämä odotus loppui tähän, vaikka silti vielä jostain syystä pieni osa kuvitteli, että nyt kyseessä on joku ihan harmiton juttu ja maanantaina se selviää kun saan yhteyden neuvolaan.
Lauantaina aamulla sitten hanan auetessa kunnolla soitin päivystykseen ja minulle vastannut kärttyinen täti sanoi melko suoraa, että mitäs sinne soittelen, ei se asia heitä kiinnosta. Okei, ymmärrän ettei asialle voi tehdä mitään enää siinä vaiheessa, mutta olin ihan oikeasti aika pihalla; enhän ollut ehtinyt vielä edes neuvolaan ensimmäistä kertaa!
Mistä minä olisin voinut tietää, mitä kuuluu tehdä?
Tänään sitten heti kahdeksalta aloin soitella neuvolaan, jossa vastaaja kertoi etteivät juuri nyt pysty vastaamaan ja lässynlää. Tunnin yritin, kunnes soitin ihan terveyskeskukseen, josta kerrottiin ettei neuvolassa edes ole tällä viikolla ketään. Ystävällinen hoitaja kuitenkin kuunteli asiani ja etsi minulle seuraavan numeron johon voisin soittaa, mutta sieltäkin annettiin taas uusi numero.
Lopulta sain langan päähän oikean ihmisen, joka lupasi ottaa minut ultraan aikojen välissä jos ehtisin paikalle tunnissa.
Tunnin päästä katselin ruudulta mustaa kuvaa; "kohtu on täysin tyhjä".
Olin tottakai ehtinyt jo totutella ajatukseen että kaikki tämä pitää aloittaa alusta, mutta kyllä se aika hiljaiseksi pisti.
Mitään vikaa ei sisuskaluista löydetty, joten sain tsempit uuteen yritykseen ja luvan soittaa heille heti, kun olen uudelleen raskaana, jotta varattaisi alkuraskauden kontrolliultra ja saan sitten tarkistuttaa että kaveri on kyydissä ja kaikki hyvin.
Nyt istun tämän pitkän päivän jälkeen kotona ja päässä pyörii vaikka mitä.
Haluanko minä aloittaa kaiken taas alusta?
Voinko koskaan saada lapsia?
Mitä jos se menee taas kesken; kestänkö sen?
Entä mies?
Uskallanko enää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti