Loman tarpeessa!

Johan oli hienoja oreja taas tänäkin vuonna Ypäjällä ponioripäivillä.
Tuttavan kasvatteja olen siellä useampana vuonna ollut katsomassa ja niinhän piti nytkin taas mennä kun kerran kyytiin mahtui.
Hyvin hevosentäyteinen viikonloppu ollut, ensin omille ruuat eteen ja siitä sitten katselemaan vieraiden poneja koko päiväksi, huh!

Onneksi meidän tulevaan lomaan on enää reilu pari viikkoa, en malta odottaa! Tänään varmistin majoituksen ja hinnat ja olen ihan täpinöissäni jo heittämässä rojuja kassiin ja lähdössä! Ihanaa!

Jännityksen aiheuttajia on ollut nyt ihan tarpeeksi tässä kotosallakin ollessa, sillä mun laskut meni ilmeisesti joko ihan päin persettä tai sitten olen oikeasti raskaana.
Tissit on ainakin puolta suuremmat kuin normaalisti (tämähän mulla on ollut se varmin raskausoire, koska en edes tahdonvoimalla ole saanut näitä hinkkejä turpoamaan ikinä mistään muusta syystä :D), nälkä on ihan käsittämätön ja menkat loistavat poissaolollaan.
Hätähousuna menin tietenkin testaamaan toissapäivänä ja eilen, toissapäivänä antoi ihan kirkkaan negan ja eilen sitten ehkä negan. Tai viivanpaikan erotin ihan selvästi, mutta ihan kuin siellä sen alla olisi ollut jotain.
Enkä varmasti tee kolmatta testiä ainakaan ennen huomista, ellei nyt sitten yön aikana hanat aukea, jolloin tietenkään ei tarvitse testata enää ollenkaan.
Eilen oli menkkamaista särkyä alavatsalla aika paljonkin päivän mittaan, yleensähän mulla se ilmenee vasta sitten kun vuotaa jo. Muistaakseni sitä viimeksikin ihmettelin ennen testin tekemistä, että johan on kun särkee ilman vuotoa.
Mutta saa nähdä - parempi kai, ettei toivo liikoja niin ei tarvitse sitten taas pettyä.

Eilen sitten mietin, että mitäs jos se testi olisikin ollut positiivinen jo aamulla. En osannut ollenkaan kuvitella hihkuvani innosta tai hyppiväni tasajalkaa herättämään miestä, tuli sellainen fiilis ettei olisi edes uskaltanut olla onnellinen. Toisaaltahan se nega on tässä vauvantekopuuhassa tietysti aina iso pettymys, mutta mulle varmaan tulisi positiivisesta sellainen olo, että nyt saa taas alkaa sen pelkäämisen;  mitä jos meneekin kesken?
Jos sieltä plussa pärähtää nyt taikka myöhemmin, en varmaan osaa nauttia koko raskaudesta päivääkään ennen, kuin ollaan ylitetty ainakin se 7+1, jolloin viimeksi alkoi ruskea tuhruvuoto. Ja sen jälkeenkin varmaan synnärille asti pyörii mielessä, että kaikki ilo voi loppua lyhyeen ihan minä päivänä tahansa.
Tuli tehtyä ehkä tyhmästi silloin ensimmäisellä kerralla, kun en jotenkin osannut yhtään varautua keskenmenoon. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, olin hölmösti ajatellut, että eihän mulle niin voi käydä. Niin käy korkeintaan ihmisille, jotka juovat alkoholia, polttavat tupakkaa tai tekevät jotain muuta tyhmää raskauden aikana. Mutta mähän vallan kiltisti noudatin kaikki suosituksia, söin foolihappoa ja monivitamiineja, joten eihän mulle.
Vaikka tietysti tiesin, että niin voi käydä kai ihan kenelle tahansa, taisin yllättyä oikeastaan vasta sitten oman keskenmenon jälkeen, että kuinka yleistä se lopulta onkaan. Että kuinka moni ihan oikeasti on sen kokenut, vaikka jaloissa pyörisi kolmekin vilkasta ipanaa.
Ja vaikka ajatukseen omalla kohdalla on nyt ehtinyt sopeutua ja olen tajunnut, että asialle en mitään olisi voinut silloin tehdä eikä se siitä murehtimalla miksikään muutu, heräsi minussa silti pieni katkeruus, kun mies ilmoitti tuttavansa saaneen juuri viikko sitten kolmannen lapsensa.
Pojan (joo, kyllä se parikymppinen on vielä poika), jolla ei ole koulutusta, työpaikkaa tai mitään muutakaan. Kuten ei lastensa äidilläkään.

Mihin ne tarvitsee sitä kolmatta lasta kun kaksi jo on, eikö olisi perkele aika mennä niidenkin molempien kouluun ja hankkivan vaikka ammatit…? 

Ja sitten taas tajusin, että ei se muiden syyllistäminen vähän mun mielestä kummallisista valinnoista paranna omaa oloa niin yhtään.
Silti mä en nyt jaksa olla kenenkään puolesta vieläkään yhtään iloinen, en jaksa enkä edes halua kuulla yhtään vauvauutisia.
Ehkä vielä jonain päivänä mä osaan ihan vilpittömästi onnitella toisia raskaudesta tai lapsesta, ja jos se oma tiinehtyminen kestää kovin kauan, mä toivon, että se tapahtuu aikaisemmin. Muuten mua aletaan varmaan pitää ihan ällöttävän epäsosiaalisena ja itsekkäänä ämmänä.

No, ehkä jännäilen nyt vielä huomiseen aamuun oman testin tulosta. Jos se vielä sittenkin on nega, mä ihan varmasti menen hakemaan toisen merkkisiä testejä. Nyt tarttui mukaan jotain ihan ihmeellisiä joiden herkkyyskin taisi huidella viidessäkympissä, joten en ihan usko näihin.

Piinapäivät

Nimensä mukaisesti, todellakin.
Näin kärsimättömälle ihmiselle odottaminen on muutenkin ihan perseestä, saati sitten kun ei edes tiedä että miten pitkään oikeastaan pitäisi odottaa.

Mulla ei ole hajuakaan, mistä päivästä kierron laskeminen olisi pitänyt aloittaa, joten aloitin sitten siitä, kun vuoto alkoi. Se oli lauantai aamu ja maanantaiaamuna todettiin jo ultrassa kohtu täysin tyhjäksi, joten kai se on edes melkein paikkansa pitävä. Kohdussä näkyi silloin vielä aavistus verta, mutta ei muuta.

Eli jos se lauantai olisi sitten ollut kp1, tänään mentäisi kierron päivässä 23. Ja jos vanhoihin kiertojen pituuksiin yhtään on luottamista, pitäisi menkkojen alkaa viimeistään ensi perjantaina, eli kp28.
Voin kertoa, että tulevat viisi päivää tuntuu valmiiksi jo puolen vuoden pituisilta.

Ennen positiivista testiä molemmat kierrot olivat tasan 27 päivää, joten alustavasti ainakin odottelen menkkoja siis torstain tai perjantain paikkeilla.
Ja koska nännit alkoivat herkistyä toissapäivänä, ollakseen tänään jo ihan megakipeät, voinen olettaa ovulaationkin tapahtuneen. Enkä ole enää edes ihan varma että onko tässä kipeänä enää pelkät nännit, kyllä nämä tissit nyt muutenkin on jotenkin kummalliset.

Harmittaa ihan oikeasti nyt, etten silloin viimeksi siitä plussakierrosta tajunnut laittaa mitään sen kummempia oireita ylös, joten en ole edes varma että mihin näitä oloja vertaisi. Muistan nännien olleen silloinkin kipeät ensin pari päivää, kunnes se kipu sitten levisi rintojen sivuihin ja tissit tuntuivat muutenkin raskaammilta ja kihelmöivät. Erityisesti silloin, jos palelin.
Sitä kihelmöintiä en muista ilmenneen negakierroissa, eikä nännitkään ole olleet ihan tällaiset. Tissien turvotusta ei ole ollut koskaan muuten kuin raskaana ollessa, joten jos nämä tästä nyt lähipäivinä paisuu, ei taida enää arvailuja tarvita.
Okei, se oli helmikuuta, joten ne reilun parinkympin pakkaset varmaan pisti palelemaan vähän herkemmin kuin nää kivat kevätkelit. Että sitä palelua en nyt ihan suoraa laskisi mihinkään oireisiin.
Olen nyt ihan yhtälailla turvoksissa kuin viimeksi plussatessa ja voin melkeinpä varmasti sanoa, että negakierroissa se turvotus ei ole ilmennyt ihan näin paljon ennen menkkojen alkua.

Olen siis joko raskaana tai sitten arvailut menevät heittämällä päin persettä ja vuodan kuin seula loppuviikosta. Niin tai näin, kuluisi tämä aika vaan johonkin että pääsisin sitten odottamaan joko sitä lasta tai sitten yrittämään uuteen kiertoon.

Nimim. Ostetaan pidempää pinnaa ja paremmat hermot!

Voi blääh!

(NYT VAROITUKSENA ETTÄ MELKO SUORAA TEKSTIÄ TULOSSA, ÄLÄ LUE JOS ÄLLÖTTÄÄ !!!)

Mä jotenkin ihan sokeasti luotin tähän kroppaani, joka on kiertojen puolesta aina toiminut kuin kello. Siis olettaen, etten ole samaan aikaan pumpannut itseeni jotain pillereitä tai muita hormoneja.
Siksi siis kuvittelin, että kierto, joka ei heittänyt edes pillereiden lopetuksen jälkeen yhdelläkään päivällä, olisi jotenkin maagisesti palautunut samantien entisekseen.

Mutta eipäs vissiin taas mennytkään ihan kuten luulin.
Sen normaalin, aika tarkkaan 28 vuorokauden kierron mukaanhan mulla piti olla ovulaatio viime viikon perjantaina tai lauantaina. Tähän sitten ajoitettiin melko ronski määrä urheilua sängyn puolella, mutta taisi mennä pieleen.
Eilen alkoi valkovuodon määrä muuttua runsaammaksi, tänään sitten holahti pari kertaa jo reippaasti.
Aina ennen olen tunnistanut ovulaation melkein kellon tarkkuudella siitä, että lima muuttuu selvästi tosi venyväksi ja sellaiseksi kananmunan valkuaisen tyyppiseksi. Ilmeisesti niin pitääkin tapahtua.
Nyt siinä ei ollut mitään muuta samaa kuin että lähes yhtä väritöntä. Mutta ei venyvää, vaan vetistä. Lisäksi tuntuu, että se loppui jo, joten en nyt ihan tiedä että mitä tässä just tapahtui?

Ihan vielä kyllä sunnuntaina illalla jumpattiin ihan railakkaasti, joten tänäänhän olisi vasta sitten periaatteessa kolmas vuorokausi. Että jos se alavatsan nipistely ja turvotus eilen kertoi ovulaation tapahtuneen silloin, niin ei kai ainakaan monella päivällä hutiin mennyt. Saattaa vaikka tärpätä.

En tiedä. Jotenkin pelottaa etten tule enää ollenkaan niin helposti raskaaksi ja petyn vaan kierto toisensa jälkeen kun menkat alkaa, jotenkin taas ihan hulluna toivon ettei alkaisikaan.
Saa nähdä.

Mutta olen erittäin kiitollinen, jos vähän saisi kommentteja tai keskustelua siitä, että mikä tsäänssi tärpille yleensäkään on, ellei osuta sisäkkäin ihan tasan ovulaation tapahtumahetkellä?
Googlettamisesta ei tule kuin hulluksi, vähän joka keskustelu/artikkeli sanoo eri asiaa.

Poissa mielestä, vai onko?

Äh, miksi mun aina täytyy mennä lukemaan kaikenlaisia odotusblogeja ja muita äitiyshömppiä, joista ei tule kun paha mieli?
Ilma on ihana, aurinko paistaa ja lämpöä on vaikka kuinka, ja mitä pidemmälle tämä kevät etenee, sitä enemmän mä mietin että missä vaiheessa raskautta olisin nyt.
Oltiin miehen kanssa molemmat jotenkin jo ehditty ajatella kaikki niin, että tämä ja tuo tehdään ennen kuin lapsi syntyy ja sitten kun..

Varsinkin tämä jo varattu ja kovaa vauhtia lähestyvä lomamatka pistää miettimään; ihan siksihän me oltiin niin kovalla tohinalla lähdössä ulkomaille, että päästään vielä ihan kahdestaan kun se on helpompaa. Matkalle lähdetään siis joka tapauksessa, mutta jotenkin masentaa ajatus, että sen matkan jälkeen ei olekaan enää mitään odotettavaa.

Nyt pääsiäisen aikoihin oltaisi oltu jo niillä viikoilla, että suurimmat riskit on hienosti takana ja asialla olisi voitu iloisesti yllättää tulevat isovanhemmat. Mutta kun ei tartte!

En mä tiedä millä tästä suosta aina välillä pitäisi nousta ylöspäin, jotenkin tuntuu että aluksi tuo niin kovin piristävä kevätaurinkokaan ei saa enää sitä samaa virkeyttä aikaan.
Lisäksi toinen hevosista sairastelee jatkuvasti, siitä on kova huoli ja murhe ihan pelkästään rahanmenonkin kannalta, saati sitten että kaikki treenit meni nyt ihan läskiksi ja opiskelun saa aloittaa taas melkein alusta, kun sairasloma siltä joskus loppuu. Tylsää :/

Kai tämä tästä taas joskus iloksi muuttuu, pitäisi vaan lopettaa valitus ja yrittää kaivaa niitä pieniäkin positiivisia asioita - välillä se vaan on niin kovin vaikeaa!

Mitä tulee ikävä.

Nyt viikonloppuna mies lämmitti paljun lauantaiksi ja siinä liotessani siideri kourassa mietin, miten ikävä tuleekaan niitä hulvattomia viikonloppukännejä ja sitä kiireetöntä fiilistä, kun mihinkään ei tarvitse mennä eikä mitään tehdä.
Siis olettaen, että kaikki menee jossain vaiheessa hyvin ja meillä on se oma käärö tässäkin perheessä joskus.
Tällä hetkellä elämää ei rajoita kun hevoset, mutta eipä nekään tarvitse sitä jatkuvaa vahtimista ja päivystämistä, vaan niille riittää että hoidan ruokahuollon kolme kertaa päivässä ja siivoan tallin aamulla.

Enkä toki väitä, että meillä mitään tajutonta ryyppäämistä kukaan sen enempää harrastaa, mutta ihan muutaman kerran vuoteen tulee itsekin sihautettua kaljatölkki jo kolmelta iltapäivällä ja pienessä tuiskeessa menee ihan yöhön asti, eikä ajankulua edes huomaa. Kuten nyt lauantaina.
Ja mikäs sen parempaa, kuin sunnuntaiaamuna tehdä rauhassa aamutalli, käydä lenkillä ja sukeltaa takaisin paljuun, eikä mitään kiirettä! (Ne vauvantekoharjoitukset voi tietty suorittaa jossain välissä ;)

Uskon kyllä, että siihen vauvassa kiinni olemiseen 24/7 tottuu varmasti varsin pian, eikä sitten varmaan edes muista miltä tuntuu se, ettei ole mitään huollettavaa kainalossa koko aikaa. Eikä minulla ole mitään sitä vastaan, päinvastoin. Mutta nuo kiireettömät hetket ihan kahdestaan (sillon harvoin kuin niitä on..), pistävät tietysti miettimään että eihän siinä elämässä näin kahdestaankaan mitään vikaa ole.

Tänään aamulla soitin sinne neuvolaankin ja peruutin ajan. Se olisi ollut tänään klo 8, mutta en saanut neuvolasta ketään kiinni koko viime viikon aikana kun olivat lomalla tai jotain.
Tuli jotenkin sellainen olo, että siellä puhelimen toisessa päässä ollut täti kuvitteli mun olevan ihan shokissa tästä tapahtuneesta ja vähintäänkin tarvitsevan jonkun rauhoittavan lääkityksen ja pehmustetun huoneen.
Kovin varovaisesti se sanoi ihan jokaisen lauseen ja vähintään joka toisen lauseen jälkeen muisti kysyä, että eihän hän vaan loukannut mua mitenkään ja jos loukkasi, niin ei ollut tarkoitus.
Mua alkoi ihan oikeasti jo vähän naurattaa se hyssyttely jossain vaiheessa, mutta en viitsinyt tälle ystävälliselle tädille alkaa selvittämään toissaviikonloppuista soittokierrosta sen enempää. Silloin sain polilta ihan selvän ilmoituksen että mitäs sinne soittelen, ei heitä kiinnosta mikään keskenmeno kun he ei sille mitään voi kuitenkaan tehdä ja koitahan pärjäillä kotona. Jos menee taju niin sitten tietysti tervetuloa heidän hoitoonsa.

Onko se sitten niin, että neuvolassa yleensäkin suhtaudutaan keskenmenoihin jotenkin enemmän sen äidin tunteiden kannalta, sairaalassa taas yhtenä asiana joita vaan tapahtuu joillekin. En tiedä.
Jos en olisi aiheesta niin paljon lukenut ja jos en olisi satavarma, että vika ei ollut minussa (ainakaan niiden luettujen juttujen perusteella, heh..), olisi mulle voinut tuon tädin hyssyttelystä jäädä vähän sellainen kuva, että keskenmeno on asia josta ei sovi puhua eikä niitä edes tapahdu kuin joskus ja jollekin.

No, toisaalta olen ihan tyytyväinen että jo muutama päivä tapahtuneen jälkeen osasin edes jotenkin järkeillä asian enemmänkin uuden yrityksen kuin itsemurhan kannalta, joten eipä tuo neuvolan höpinä paljon hetkauttanut.

Uudestaan!

Melkein jo kesä, räystäiltä tippuu vettä ja mittari näyttää auringossa reilusti +15!

Täällä on eilen ihan uudella innolla aloitettu tämä projekti (niinkun nyt se alulle laittaminen koskaan olisi kovin kurjaa ollut ;)) alusta ja puhuttu paljon viime viikonloppuisesta.
Vihdoin ja viimein sain tuon ukonkin vähän avautumaan niistä fiiliksistä joita se keskenmeno hänessä herätti ja siitähän kumpusi oikein erikoisen pitkä keskustelu normimeininkiin verraten.
Mutta pääasia oli lopputulos; molemmilla parempi mieli, asiassa on päästy nyt siihen vaiheeseen että ei muuta kuin uutta yritystä ja mahdollisimman pian!

Kuten tuolla aiemmin bloggasinkin, olen nyt muutaman päivän vetänyt juoksutreenejä sen 11 viikon juoksuohjelman mukaan. Penikat kipeytyy ihan suoraan sanottuna helvetisti, mutta jostain syystä se pahin särky tulee vasta lenkin jälkeen ja silloin vain siinä tilanteessa, jos laskeudun kyykkyyn. En tiedä onko siis enää kyseessä penikkatauti vai joku muu tosikiva lihasvamma, mutta sen yksitoista viikkoa vedän läpi vaikka väkisin!
Puolitoistasataa oli sen verran huima summa juoksutennareista (koska mähän siis olin ihan varma että kaikki kivut ja säryt katoaa, kunhan vaan ostan kunnon kengät..), että on niitä syytä sitten käyttääkin siihen juoksemiseen! Ilmeisesti kuitenkaan vika ei ole kengissä, taidan seuraavaksi syyttää juoksutyyliä. Täytyy varmaan naputtaa googleen joku hyvä hakusana jolla löydän jonkunlaista ohjetta oikeaan juoksutyyliin. Koska mehän siis tietysti asumme niin keskellä metsää, että eihän tuossa lähimmässä kylässä ole varmaan edes kuultu mistään liikunnanopetuksesta, saati sitten juoksukoulusta…
No, koska tämän ohjelman mukaanhan alussa juostaan vain muutaman minuutin pätkiä yksi tai kaksi koko lenkin aikana, elättelen edelleen toiveita siitä, että kipu jossain vaiheessa loppuu ja jalat tottuvat juoksuun taas.
Ennenhän ihan oikeasti sain painella pitkin pusikoita melkein viiden kilometrin lenkkejä, että en tiedä mikä meni vikaan. Ihan ensimmäisen kerran ne penikkaoireet ilmeni sen jälkeen, kun hiki päässä oltiin revitelty heinäpellolla paaleja kantaen kolmatta päivää, ei ollenkaan siis juoksusta. Enkä mä tietenkään edes tiennyt mikä on penikkatauti ja kiukuttelin itsekseni kun pitkin sitten kaikki heinätyöt vetää yhteen putkeen, olisi sitä poutaa varmaan ollut myöhemminkin.
Vaiva ei ole poistunut ja alkoi sitten oireilla myös juostessa, joten olin juoksematta melkein puoli vuotta, vaihdoin kengät, kylmäsin, kylmäsin, hieroin, kylmäsin, kävelin, kylmäsin, hölkkäsin sata metriä ja tadaa, sieltä se särky palasi!

Eli jos jollain on nyt jotain ihan hirveän hyviä vinkkejä että mitä muuta vielä voi tehdä kun lepo selvästi ei tähän auta eikä edes rauhassa aloittaminen, niin otan mielihyvin vastaan!
Enkä tiedä, pahimmin kivun laukaisee siis juuri se kyykkiminen, joten voi olla ettei tämä enää mitään penikkatautia olekaan.

kuva yle.fi

Voi itsesyytös!

Mä en jaksa! 

Miksi ihan joka paikassa toitotetaan pelkkää lasta toisensa perään, raskaana olevia naisia tai jotain vauva-asiaa?!

Tuntuu että just nyt tällä hetkellä on ihan jokainen tuttu joko raskaana, synnyttänyt viimeisen vuoden sisään tai ainakin tekemässä sitä ipanaa täydellä höyryllä. Jo pelkästään tässä kahdessa naapuritalossa on yhteensä seitsemän (!!) penskaa, joista viisi alle kouluikäisiä, kolme ihan vauvoja. 

Ja nyt on vaan ihan pikkuisen hankala hymyillen tervehtiä yhtäkään lastenvaunuja työntävää ihmistä. Onneksi mä inhoan tota toista naapurin ämmää niin paljon, kuten sekin mua, ettei me juuri törmäillä tai tervehditä. 

Jotenkin tuntuu hullulta, että puolet päivästä olen ihan varma että kyllähän se vielä tästä iloksi muuttuu ja meillekin vauva suodaan, sitten taas puolet päivästä kihisen itsekseni että mitäs jos en voikaan saada lapsia, mitäs jos mussa onkin jotain vikaa, mitäs jos se ei ikinä onnistu?

Johan mulle sanoi se kiva lääkärikin ultran jälkeen, että ei huolta, yleensä suurin osa keskenmenon saaneista naisista synnyttää vuoden, viimeistään kahden vuoden sisällä. Mutta mä olenkin pienestä saakka ollut ihan varma, että jos joku menee pieleen, niin se menee aina sitten ihan tosissaan ja kokonaan pieleen eikä voi koskaan onnistua.

Että vikaa ei taida olla kuin mun korvien välissä tällä hetkellä. 

Sitäpaitsi, koska mä haluan kaiken aina heti just nyt enkä ainakaan vasta kohta, tää tuhruttelun loppumisen odottaminen tuntuu ihan tuskaisen pitkältä (heh, joo, keskenmenostakin on sentään jo melkein viikko !!), kun mä haluaisin jo kovaa vauhtia olla laittamassa sitä uudestaan alulle ihan samantien.

Toisaalta taas sitten pelottaa, että mitäs jos seuraavakin kerta menee pieleen; kuinka monta kertaa sitä enää jaksaa tai edes haluaa innostua uudestaan ja pettyä sitten taas? 

Mies otti tämän asian jotenkin niin paljon rennommin, ihan sillä mielellä että tottakai harmittaa kun näin kävi, mutta ei muuta kun uutta yritystä heti vaan. Eikä se ole tainnut kertaakaan edes ajatella, että meistä toisessa olisi jotain vikaa (niinkun ei varmaan oikeasti olekaan), vaan että näin nyt vaan joskus käy.

Mä olin vaan ihan varma että mulle ei käy!